Entä jos

Mistä tätä epävarmuutta nyt kumpuaa? Viime yönä heräsin valvomaan ja pohtimaan pakkaamatonta sairaalakassia. En ole saanut itsestäni irti tarvittavaa energiaa kassin pakkaamiseen, todennäköisesti koska en oikein suostu käsittelemään faktaa, että sinne sairaalaan saatetaan ihan oikeasti joutua lähtemään kesken synnytyksen. Tai sitten saattaa käydä niin, ettei synnytys edes ehdi käynnistyä ennen kuin viikot mittarissa ovat täynnä.

Sairaalakassin pakkaamisessa kulminoituu yhteen monta jonnekin sisälleni patoamaani tunnetta.

Kassin pakkaaminen tuntuu jollain hölmöllä tavalla hanskojen lyömiseltä tiskiin etukäteen. Ihan kuin luovuttaisin kotisynnytyksen suhteen. Tiedän kyllä, että ajatus ei ole sieltä järkevimmästä päästä. Järkevä minäni tietää, ettei kassin pakkaaminen tarkoita sairaalaan lähtemistä. Järki sanoo, että kassi olisi hyvä pakata etukäteen, sillä lähdön hetkellä saattaa olla hankala miettiä, mitä sinne laitetaan. Järkevä minäni tietää myös, ettei se ole mikään lopullinen tappio, jos sinne sairaalaan päädytään. Tunteellinen hassu minäni sen sijaan on taikauskoinen eikä halua minkään pilaavan tulevaa kotisynnytystä eikä halua pakata koko kassia. Tavoittaakohan joku ajatustani tämän suhteen?

Päässä pyörii tällä hetkellä muutenkin kaikenlaisia entä jos -ajatuksia.

Entä jos synnytyksessä tapahtuu jotain? Entä jos napanuora on kietoutunut moneen kertaan vauvan ympärille eikä vauva pääse mahasta ulos? Entä jos vauva on virhetarjonnassa eikä synnytys etene tai sattuu niin paljon, etten kestä kipua? Entä jos tulee jokin muu komplikaatio?

Olo on ristiriitainen, sillä samaan aikaan odotan koko ajan kovasti synnytyksen käynnistymistä ja sitten taas pyörittelen päässä näitä epäilyksiä. Suurimman osan ajasta luotan itseeni ja kehooni, mutta sitten taas hetken päästä epäilen, voiko kehostani muka todella löytyä niin ihmeellisiä voimia? Samaan aikaan en pelkää ja mieleni on positiivinen, mutta yhtäkkiä mieleen hiipii epävarmuus. Tulee tunne, josko en sittenkään osaa tai halua synnyttää. Ehkä taidankin jättää välistä koko touhun?

Onneksi minulla on maailman ihanin kotilo. Voi kun kaikilla maailman synnyttäjillä olisi ikioma kätilö, joka soittaa ja kuuntelee hädän hetkellä, kun mieli tekee tepposet ennen synnyttämistä.

Tämä jänistäminen kuulemma kuuluu asiaan vähän ennen synnytystä.

Nyt vaan pää pystyyn ja pidetään mieli positiivisena.
Kyllä minä osaan.
Kyllä minä pystyn.
Kyllä minun kehoni osaa ja pystyy.
It can and it will be done!

Laskettu aika

Tänään se sitten on. Laskettu aika. 40+0. Päivä, joka tuntui muutama kuukausi vielä utopistisen saavuttamattomalta päivältä jossain kaukaisuudessa. Ja kuitenkin olen nyt tänään tässä ja tuntuu siltä, että vaikka tässä on jo pitkä matka takana kuljettuna, vielä on pitkä matka edessä.

Näinä päivinä lasketun ajan ympärillä olo on levoton. Joka päivä mietin, onko tänään se päivä.

Tuntuu siltä, että vauvan olisi aika syntyä nyt. Ja silti yritän pitää mielessäni, että tämä neuvolakorttiin kirjattu maaginen päivämäärä on vain laskennallinen arvio lapsemme syntymäajankohdalle. Valistunut arvaus siitä, milloin lapsemme suunnilleen sukeltaa maailmaan, ei täsmällinen eräpäivä.

Synnytyksen luonnollinen käynnistyminen on siitä harmillinen tapahtuma, ettei kukaan oikein tiedä täsmällistä syytä, mikä sen saa lopulta aikaan, vaikka ilmeisesti sillä on tekemistä naisen kehon hormonitoiminnan kanssa. Synnytyksen spontaanin käynnistymisen aikaa ei voi ennustaa. Se alkaa kun on alkaakseen. Jollain mysteerisellä tavalla vauva viestittää äidin keholle, että nyt olisi hyvä aika syntyä ja äidin keho reagoi siihen omalla viisaalla tavallaan.

Se ei silti estä meitä yrittämästä ennustaa.

On itse asiassa aika hassua, miten paljon me ihmiset tarvitsemme lukuja ja laskemista sellaisten ilmiöiden äärellä kuten synnytys, joita emme voi oikein ymmärtää.

Jokaiselle naiselle lasketaan synnytykselle laskettu aika, joka perustuu viimeisten kuukautisten alkamisaikaan. Sen lisäksi loppuraskaudesta saatetaan haluta arvioida kohdunsuun tilannetta ja kohdunkaulan mittaa. Lasketun ajan tietäminen helpottaa monin tavoin sekä synnytykseen valmistautuvaa äitiä että synnytystä hoitavia ihmisiä. On helpottavaa, että on olemassa joku ”takaraja”, milloin lapsi syntyy. Lisäksi vauvan vointia ja kehitystä voidaan seurata paremmin, kun raskauden kesto on tiedossa.

Ihmisillä on kautta aikojen ollut tarve kesyttää maailma tottelemaan käskyjämme ja noudattamaan aikataulujamme. Asioiden halutaan tapahtuvan silloin, kun niiden on laskettu tapahtuvan. On hermostuttavaa, kun jokin asia tapahtuu ilman, että voimme vaikuttaa siihen. Maailmalla ei ole lainkaan tuntematon ilmiö, että synnytyksiä käynnistetään ja suunniteltuja sektioita aikataulutetaan sen mukaan, mikä parhaiten sopii tuleville vanhemmille. Suomessakin synnytys halutaan hyvin herkästi käynnistää heti 42 raskausviikon ollessa täynnä, vaikka äidin ja vauvan vointi olisi hyvä.

Asia, jota pelkään ehkä eniten tässä vaiheessa onkin ”yliajalle” meneminen ja sairaalan käynnistysbyrokratiaan joutuminen.

Haluan, että synnytykseni käynnistyy luonnollisesti omalla painollaan. Haluan synnyttää kotona!

Yritän silti olla kärsivällinen. Yritän olla optimistinen ja uskoa siihen, että kaikki menee hyvin, vaikka välillä iskeekin täysin epärealistinen varmuus siitä, että vauvamme on päättänyt kokonaan olla syntymättä. Yritän pitää mielessä, että olo saakin olla vähän epävarma ja tuskainen näinä tuskaisen hitaasti etenevinä päivinä raskauden loppumetreillä. Kaikki menee kuitenkin niin kuin on tarkoitus mennä.

Ps. Minulla on kaiken lisäksi kamala nuha (enkä edes sairasta juuri koskaan!), joten nyt ei kaiken järjen mukaan ole edes paras aika synnyttää.

Politiikkaa

Synnyttäminen ei ole vain synnyttämistä. Siihen sisältyy monenlaista poliitiikkaa, vaikkei keskimääräinen synnyttäjä tule sitä välttämättä edes ajatelleeksi. Varsin moni nainen on ihan tyytyväinen synnytyskokemukseensa. Synnyttäminen ei ole kaikille mitään ihmeellistä. Ei mitään järkyttävän kamalaa, muttei voimaannuttavan ihanaakaan. Mennään sairaalaan, tullaan kotiin vauvan kanssa ja jatketaan elämää. Tärkeintä on, että lopputuloksena on terve lapsi.

Synnyttämiseen liittyy kuitenkin aina politiikkaa. Politiikka liittyy synnytysyksiköihin ja niiden tarjoamiin palveluihin. Politiikka liittyy resursseihin, joita sairaaloilla on käytettävissään. Politiikka liittyy siihen, millaista koulutusta lääkäreille, kätilöille ja terveydenhoitajille tarjotaan. Politiikka liittyy siihen, millaista tukea ja tietoa synnytykseen valmistautuva nainen saa raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen.

Tosiasia on, ettei suomalaisilla naisilla ole kovin paljon valinnanvaraa synnyttämisen suhteen.

Toukokuun 2011 alusta voimaantulleen uuden terveydenhuoltolain mukaan suomalainen nainen saa valita itse synnytyspaikkansa. Käytännössä valinnanvaraa ei juurikaan ole tarjolla. Vain pienen pieni promillemäärä kaikista synnyttäjistä päätyy vuosittain suunniteltuun kotisynnytykseen. Sairaalan ja kodin hyviä puolia yhdistäviä kätilöjohtoisia ”birthing centereitä” ei meillä Suomessa ole. Suurin osa synnyttää siis oman paikkakuntansa sairaalassa. Niissä puitteissa, mitä kyseisessä sairaalassa on tarjolla.

Sairaalan käytäntöihin liittyy aina vallankäyttöä. Jokaisessa sairaalassa on omia käytänteitä, joita perustellaan joko turvallisuudella tai resursseilla. Käytänteitä, joista pidetään kiinni. Ohjeita, joita noudatetaan. Sääntöjä, joista ei voida tehdä poikkeuksia. Synnyttäjät huhuilevat toisilleen internetissä: Mitä missäkin sairaalassa on lupa tehdä ja mitä ei. Saanko ottaa doulan mukaan synnytykseen? Saanko synnyttää veteen? Saanko ottaa oman synnytysaltaan mukaan? Saanko syödä synnytyksen aikana? Saanko pitää omia vaatteita päälläni? Saanko ponnistaa jakkaralla? Saanko ottaa vauvani heti synnytyksen jälkeen syliini?

Läheskään aina käytäntöjä ei lähdetä kyseenalaistamaan. Synnyttäjät tyytyvät kohtaloonsa eivätkä lähde ”vaatimaan oikeuksiaan”. Kuinka paljon synnyttäjällä on yleensäkään oikeus vaatia, esittää toiveita ja laatia suunnitelmia synnytyksensä suhteen? Kenen omaisuutta synnytys on? Onko kyseessä ensisijaisesti naisen oma kokemus, josta hänellä on oikeus muokata haluamansa kokonaisuus vai yhteiskunnan rahoilla maksettava yleishyödyllinen palvelu, jonka tulisi kelvata kaikille sellaisenaan – ota tai jätä?

Entä kun edes asiantuntijat ja ammattilaiset, saati synnyttäjät, eivät ole yhtä mieltä siitä, mikä on turvallisinta äidille ja syntyvälle lapselle? Kumpi on tärkeämpää: mahdollisuus nopeaan hätäsektioon vai kodinomainen synnytysympäristö, jossa synnyttäjä tuntee olonsa turvalliseksi ja voi antaa synnytyksen edetä luonnollisesti? Kumpi on tärkeämpää: yksittäisen äidin itsemääräämisoikeus ja psykologinen hyvinvointi vai rutiinikäytänteiden noudattaminen, joiden on todettu tilastollisesti edistävän turvallisuutta? Kuka saa sanoa viimeisen sanan?

Todellinen valinnanvapaus lähtee siitä, että erilaisista vaihtoehdoista on saatavilla tietoa.

Synnytysvalmennusta ei voi ulkoistaa internetiin eikä sen sisältö voi rajoittua siihen, mihin auto viedään parkkiin synnytyssairaalaan saapuessa.

Tietoa synnyttämisestä tulee olla ensisijaisesti niillä terveydenhuoltoalan ammattilaisilla, joita synnyttäjä kohtaa raskausaikanaan. Neuvolan terveydenhoitajat ja neuvolalääkärit ovat mielestäni keskeisessä asemassa. Neuvola on ensimmäinen paikka, josta raskaana olevan naisen tulisi saada kattavasti tietoa erilaisista synnyttämiseen liittyvistä vaihtoehdoista. Myös luonnollisen synnytyksen eduista on kerrottava tasapuolisesti.

Miten synnyttäjä osaisi kaivata jotain sellaista, jonka olemassaolosta hänellä ei ole tietoa? Jos tieto synnyttämisestä rajoittuu ainoastaan perhe- ja synnytysvalmennuksessa jaettuun tietoon oman lähisairaalan (lääkkeellisestä) kivunlievityskavalkaadista, ei synnyttäjä osaa välttämättä odottaa yhtään sen enempää. Varsinkaan kun monesta suunnasta painotetaan, ettei synnytyssuunnitelmia kannata laatia, koska niitä ei voida kuitenkaan toteuttaa ja sitten tulee vaan pettymyksiä. Jostain syystä myös oletetaan, ettei uudelleensynnyttäjälle tarvitse tarjota tietoa ja tukea, ovathan he jo synnyttäneet aiemmin.

Myös harvinaisemmista valinnoista kiinnostuneelle tulee olla avoimesti tietoa tarjolla. Ei ole reilua, että esimerkiksi kotisynnytyksestä kiinnostuneen tulee itsenäisesti tehdä kohtuuttoman paljon salapoliisintyötä etsiessään asiallista tietoa aiheesta. Juuri se, että kotisynnytyksestä on niin vähän tietoa saatavilla tekee siitä jotain salamyhkäistä ja aiheuttaa ennakkoluuloja. Olisi kohtuullista, että terveydenhuollon ammattilaisilla olisi edes perustiedot aiheesta hallussa. Itse olen esimerkiksi jo useamman kerran neuvolassa törmännyt harhaluuloon, että suunniteltu kotisynnytys tarkoittaa sitä, että aion synnyttää kotona ilman kätilöiden läsnäoloa täysin itsekseni.

On tärkeää pitää mielessä, että vaihtoehtoja on aina olemassa. Synnytyspaikasta riippumatta.

Synnytyksen olosuhteisiin on mahdollista vaikuttaa pienilläkin asioilla, jotta jokainen synnyttäjä voi kokea olonsa mahdollisimman hyväksi ja turvalliseksi. Aivan jokaisessa synnytyssairaalassa on synnyttäjän kohtaaminen ihmisenä ja hänen toiveidensa kuuleminen ja kunnioittaminen mahdollista, vaikkei kaikkia yksittäisiä toiveita pystyttäisikään toteuttamaan. Ihmiset ovat yksilöllisiä ja myös synnyttäjät tarvitsevat yksilöllistä kohtelua. Resurssipula ja sairaalan käytännöt eivät voi olla syy ohittaa synnyttäjän oikeutta tulla kohdelluksi empaattisesti ja ystävällisesti.

Odotusta

Tänään on viikko laskettuun aikaan. Termi odotusaika sopii enemmän kuin hyvin näihin raskauden viimeisiin viikkoihin. Olo on jotenkin pysähtynyt. Nyt vain odotetaan. Pesä alkaa olla rakennettu. On käyty kampaajalla ja valmistelut tehty. Synnytysaltaaseen on kasattu valmiiksi odottamaan kaikki synnytyksessä tarvittavat tavarat, TENS-laitteen käyttöä on harjoiteltu ja vauvan pikkuiset kestovaipat on laitettu valmiiksi.

Vointi alkaa olla aika paksu. Kirjaimellisesti. Viikko sitten laskimme esikoisen kanssa vielä jäämäkeä yhdessä, nyt en taitaisi enää jaksaa. Eilisestä asti on tuntunut koko päivän tasaista menkkamaista jomotusta vatsalla ja koko ajan pissattaa. Vauvakin yrittää etsiä parempaa asentoa mahassa. Potkii vuorotellen voimallisesti oikeaan kylkeen ja pynkää peppuaan vasten vasenta kylkeä. Välillä tökitään ikävästi äidin virtsarakkoa pikkuisilla nyrkeillä. Pää painaa alhaalla, vaikkei olekaan kiinnittynyt.

Väsyttää. En ole koskaan oikein osannut nukkua päiväunia, mutta nyt olen parin päivän ajan tuntenut tarvetta torkkua päiväuniaikaan. Väsymys on painavaa. Välillä tuntuu, että esikoisen päiväunille pukeminen ja nukkumaan saaminen on maratoniin verrattava fyysinen suoritus.

Kehoni tarvitsee nyt lepoa.

Yritän kuunnella kehoni viestejä ja selkeitähän ne ovat. Ota rauhallisesti. Liiku hitaasti. Lepää. Nuku. Tiedän, että suuri koitos alkaa olla lähellä ja sitä varten tarvitsen aivan kaikki fyysiset voimat, joita kehostani löytyy. Täytyy vaan olla ja pötköttää. Helpommin sanottu kuin tehty, kun talossa asuu elämänsä energisintä aikaa elävä 2-vuotias, jolle maailma on mahdollisuuksia täynnä.

Olen myös henkisesti väsynyt. En oikein jaksa keskittyä mihinkään ja ajatukset harhailevat. En jaksa lukea, en katsoa telkkaria. Ei oikein huvita olla sosiaalinen, vaikkei yksinkään ole mukavaa. En jaksa soittaa kenellekään. Yritän antaa itselleni armoa. Taapero saa katsoa vähän tavallista enemmän videoita, kun äiti tuijottaa kaukaisuuteen.

Mietiskelen, kauankohan tässä vielä mahtaa mennä. Mikä olisi hyvä päivä synnyttää? Voiko siihen edes itse vaikuttaa?

Olisi kieltämättä mukavaa, jos voisin itse päättää synnytyksen käynnistymisen ajankohdan.

Heräisin aamulla hyvin nukutun yön jälkeen virkeänä ja söisin aamupuuron. Sitten olisin valmis ottamaan supistuksia vastaan. Esikoinen voisi mennä mummilaan leikkimään ja saisin synnyttää kauniissa talvisessa luonnonvalossa, kaikessa hiljaisuudessa. Jännitän kuitenkin, käynnistyykö synnytys sittenkin illalla, kun olen kaikkein väsyneimmilläni. Vai keskellä yötä?

No, ei tässä taida pitkää aikaa enää mennä. Päiviä tai korkeintaan pari viikkoa. Kohta meillä on vauva.

Inspiraatiota

Olen tämän raskauden aikana lukenut synnytysaiheista kirjallisuutta oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Täytyy tunnustaa, että olen kuitenkin panostanut enemmän laatuun kuin määrään. Tuolla hyllyssä odottaa edelleen monta kiinnostavaa kirjaa, joiden lukemiselle en vaan ole löytänyt aikaa. Lähtisin kuitenkin väittämään, että yhdenkin hyvän kirjan lukemisella pääsee pitkälle.

Jos haluaa lukea yhden inspiroivan kirjan synnyttämisestä, suosittelen ehdottomasti etsimään käsiin Ina May Gaskinin upean teoksen ”Ina May’s Guide to Childbirth”.

Tätä kirjaa ei ole valitettavasti suomennettu eikä sitä löydy oikein kirjastoistakaan, mutta kirjan tilaaminen netin kautta (löytyy esim. Bebesistä) ja englanninkielisen version lukeminen on vaivan arvoista. Kirja sisältää sekä voimaannuttavia synnytyskertomuksia että selkeäsanaista kuvailevaa tietoa luonnollisen synnytyksen fysiologisesta etenemisestä. Ina May kertoo rauhallisesti ja selkeästi, mitä synnytyksen eri vaiheissa tapahtuu ja perustelee, miksi synnyttäjän kannattaa luottaa oman kehonsa voimaan ja kykyyn selviytyä synnytyksestä.

Itselleni ehkä havainnollistavinta kirjassa oli niin kutsuttu sphincter law –  joka valottaa hyvin, miten synnytyksessä kohdunsuun avautumista voi verrata ihmisen kehon muiden sulkijalihasten toimintaan kuten virtsaputken ja peräsuolen pidätyskykyä ylläpitäviin sulkijalihaksiin. Kuten pissalla ja kakalla käyminen, myös synnytys on yksityinen tapahtuma, jossa on tärkeää kyetä rentoutumaan. Ina Mayn keskeinen sanoma onkin mielen ja kehon yhteydessä. Synnytys etenee, kun mieli on mukana. Hyvä mieli synnytyksessä edellyttää turvallisuuden tunnetta ja luottamusta synnytyksessä läsnäoleviin ihmisiin.

Ina Mayn kirja on ennen kaikkea myös poliittinen kannanotto kaikkien synnyttävien äitien oikeuksien puolesta.

Kirjassa valotetaan monin esimerkein, mikä USA:n tämän päivän synnytysjärjestelmässä on pielessä – miksi lääkärit hoitavat synnytyksistä yli 90 %, miksi sektioprosentti on yli 32 %, miksi synnytyksiä käynnistetään lääkkeellisesti yhä enemmän ja miksi äitikuolleisuus on tuplaantunut vuoden 1982 jälkeen. Ina May havainnollistaa hyvin, miten synnytyksiä voidaan hoitaa kahden eri mallin mukaisesti ja miksi vuoropuhelu näiden kahden mallin välillä on niin vaikeaa. Siinä missä humanistinen midwifery model of care luottaa siihen, että synnytys on osa naisen normaalia elämää ja että naisen keho on luotu selviytymään siitä, techo-medical model of care näkee synnytyksen tapahtumana, jota täytyy hoitaa kuin sairautta ja sen mahdollisimman sujuva eteneminen halutaan varmistaa erilaisin lääkkein ja teknisin välinein. Molemmat mallit pyrkivät periaatteessa samaan lopputulokseen, mutta keinot eroavat toisistaan melko jyrkästi, mitä tulee esimerkiksi synnytyskivun hoitamiseen ja ajatukseen siitä, mikä tekee synnytyksestä turvallisen.

Ina May Gaskin oli 70-luvulla perustamassa varsin hippihenkistä yhteisöä ja sen yhteyteen Farm Midwifery Centeriä Yhdysvaltojen Tenneseessä. Hippimäisyyden ei kannata kuitenkaan antaa hämätä, sillä Ina Mayn työ ja kirjoitukset perustuvat tutkimuksiin sekä vankkaan käytännön kokemukseen synnytysten hoitamisesta. Farmilla on hoidettu tähän päivään mennessä jo yli 2800 synnytystä ja kuvaavaa on, että esimerkiksi sektioprosentti farmilla on vuodesta toiseen 1,7 %. Yleensäkin farmin synnytyksissä tehdään hyvin vähän mitään toimenpiteitä kuten episiotomioita tai synnytyksen lääkkeellistä vauhdittamista. Ero on aika merkittävä, kun vertaa noihin Yhdysvaltojen kansallisiin lukuihin. Farmilla synnytysten yhteydessä sattuu äideille ja lapsille todella harvoin mitään vakavia komplikaatioita, mistä voi päätellä kiistatta, että jotain farmilla tehdään oikein.

Suosittelen muuten katsomaan Ricki Laken ja Abby Epsteinin dokumentin More Business of Being Born ensimmäisen osan, jossa vieraillaan farmilla ja haastatellaan Ina Mayta. En yhtään ihmettele, että Ina Maylla on vankka joukko faneja, jotka pitävät häntä suorastaan gurun arvossa. Ina May on persoonana valloittava ja erittäin inspiroiva. Itseeni vetoaa hänen tiukka mutta rauhallinen tyylinsä sekä tarkat perustelut kaikille näkemyksille. Ina May ei ainoastaan kerro, miten synnytys tapahtuu, vaan myös miksi synnytyksen kannattaisi antaa edetä omalla painollaan.

Ps. Ina May sai vuonna 2011 Right Livelihood Awardin tunnustuksena työstään.

Kaunista

Voi, näissä videoissa on juuri sitä tunnelmaa, jota haluaisin omaan synnytykseemme.

Herkkää.
Rauhallista.
Lempeää.
Luonnollista.

Miksi

Kukahan se oli, kun kotisynnytyssymposiumissa totesi, että kotisynnytys on synnytysten luksusta? Pitää paikkansa! Tällä hetkellä minulla on suorastaan ylellinen olo, kun mietin tulevaa synnytystä. Kaikki alkaa olla valmiina ja nyt vain odotellaan. Synnytyksen käynnistyessä voin vain heittäytyä hetkeen ja antaa mennä. Kaikki tarvittava on täällä kotonani.

Tässä vaiheessa osaan jo paremmin eritellä, miksi haluan synnyttää kotona. Syyt liittyvät toisaalta turvallisuuteen ja toisaalta mukavuuteen. Toisaalta nämä kaksi liittyvät niin kiinteästi toisiinsa, ettei niitä voi erottaa. Synnyttäminen on turvallista, kun minulla on mukavaa. Minulla on mukavaa, kun olo on turvallinen.

Kotona synnyttäminen on turvallista

Kotisynnytys on tutkitusti vähintään yhtä turvallinen vaihtoehto kuin sairaalasynnytys, omalla kohdallani uskon sen olevan jopa turvallisempi vaihtoehto.

Synnytyksen kannalta olennaiset hormonit, oksitosiini ja endorfiini, toimivat parhaiten turvallisessa ympäristössä. Kotini on turvallisin paikka maailmassa, jonka tiedän.

Kun pystyn hyödyntämään oman kehoni tarjoamia luonnollisia kivunlievityksen keinoja, on todennäköisempää etten tarvitse lääkkeellistä kivunlievitystä tai muuta puuttumista synnytyksen luonnolliseen kulkuun. Minulle ei tehdä mitään toimenpiteitä rutiinin vuoksi. Vasta, jos niille on oikeasti tarvetta. Uskon, että tämä on se turvallisin tapa synnyttää.

Minulla on ihanat kätilöt ainoastaan minun käytössäni, he eivät lähde minnekään kesken synnytykseni. Heillä on ammattitaitoa, kokemusta ja näkemystä synnytyksen hoitamisesta. Olen hyvissä käsissä.

Kotona synnyttäminen on mukavaa

Saan noudattaa omaa aikatauluani. Minulla ei ole kiire minnekään eikä minua kiirehditä. Kelloa ei tarvitse katsoa.

Minun ei tarvitse lähteä minnekään kesken synnytyksen. Minun ei tarvitse miettiä, mikä on oikea hetki siirtyä sairaalaan. Meidän ei tarvitse etsiä parkkipaikkaa sairaalan läheltä.

Minulla on käytössäni ikioma synnytysallas eikä minun tarvitse huolehtia, onko se vapaana alkaessani synnyttämään.

Minun ja vauvan ei tarvitse siirtyä minnekään synnytyksen jälkeen. Minun ei tarvitse jännittää, saammeko perhehuoneen sairaalassa. Voin ottaa suihkun omassa kylpyhuoneessani ja kietoutua omaan pyyhkeeseeni.

Saan päättää itse synnytykseeni osallistuvat ihmiset. En ole itse ”kyläilemässä” sairaalassa, vaan synnytystiimini kyläilee minun luonani.

Saan nukkua omassa sängyssäni.

Voin syödä ja juoda, mitä haluan synnytyksessäni, jos haluan.

En joudu olemaan pitkää aikaa erossa esikoisestamme. Hän saa osallistua vauvan elämään heti alkumetreiltä.

Voin keskittyä rauhassa imettämiseen kotona.

Voin kutsua rakkaita ihmisiä kylään meille sopivaan aikaan. Sitten, kun se tuntuu hyvältä.

Kipu

Tuleva synnytys on alkanut jännittämään minua. Hyvällä tavalla. Vatsassa lentelee perhosia ja on odottava olo. Kohta se tapahtuu. Tässä voi mennä viikko tai kuukausi, mutta synnytys väistämättä lähenee. Haluan synnyttää!

Ajattelen synnytystä paljon. Varsinkin illalla ennen nukahtamista synnyttäminen pyörii paljon mielessä ja synnytyksen visualisoimisesta on tullut minulle rauhoittava rutiini, joka auttaa minut uneen. Unissanikin liikun synnytysmaailmassa.

Minua jännittää, mutten pelkää.

Olen pohdiskellut synnytyskipua. Tiedän, että synnytys hyvin todennäköisesti tulee tekemään kipeää. Olen kuitenkin valmis kohtaamaan synnytyskivun. Minä tiedän, että pystyn kohtaamaan kivun. Ehkä pystyn jopa nauttimaan supistusten kohtaamisesta. Monissa synnytyskertomuksissa naiset vertaavat supistusta aaltoon, jonka harjalle he hyppäävät kivun alkaessa. Matkustavat aallon mukana, eivät yritä paeta sitä. Aallossa on paljon voimaa, mutta sitä ei tarvitse pelätä. Tämä mielikuva helpottaa minua ja haluan pitää sen mielessäni synnytyksen aikana.

Ensimmäisessä synnytyksessäni pahinta oli, etten luottanut kehooni. En mitenkään voinut uskoa, että pystyisin ponnistamaan poikani maailmaan. Pelkäsin repeämistä ja repesin juuri sen tähden. Ponnistusvaiheessa lapsi vetäytyi useamman kerran takaisin kohtuun päin, koska jännitin niin kovasti.

Luulin taistelevani kipua vastaan, mutta oikeasti taistelin omaa kehoani vastaan.

Pelko vääristää synnytyskivun kokemuksen. Pelko pahentaa kipua, mikä lisää pelkoa. Tällä kertaa haluan viimeiseen asti välttää kivun negatiiviseen noidankehään ajautumisen.

Tällä kertaa olen valmistautunut. Olen henkisesti valmis. Tiedän, miten synnytys fysiologisesti etenee ja tiedän, miten kehoni toimii synnytyksen eri vaiheissa. Minulla on keinoja, joilla pystyn helpottamaan oloani synnytyksen aikana. Tiedän, että rentoutuminen on paras apu synnytyskivun kohtaamiseen. Tavoitteeni on pysyä mahdollisimman rauhallisena ja rentona. Oma koti synnytyspaikkana tarjoaa tähän parhaat mahdolliset puitteet.

En ajattele niinkään kivunlievityskeinoja, vaan keinoja edesauttaa rentoutumistani.

Pysyn pystyasennossa ja liikkeellä. Käytän ääntäni. Hyödynnän lämpöä. Hyödynnän kosketusta ja hierontaa. Minulla on käytössäni TENS-laite. Minulla on synnytysallas. Kaikkein eniten odotan pääseväni veteen, sillä tiedän veden olevan paras ystäväni rentoutumisessa. Tärkeintä on, että muistan hyödyntää tauot supistusten välissä leväten ja keräten voimia.

Kun rentoudun, voin vajota omaan synnytysmaailmaani.

Voin vain olla ja antaa mennä. Minun ei tarvitse puhua, ei ajatella, ei nähdä, ei kuulla. Vaikka olen omassa maailmassani, minun ei kuitenkaan tarvitse olla yksin. Minun ei tarvitse pystyä tähän kaikkeen ilman apua. Voin heittäytyä synnyttämiseen, sillä läsnä on ihmisiä, jotka ovat tukenani. He ajattelevat, näkevät ja kuulevat puolestani.

Kivun kohtaamisessa minua auttavat seuravat mielikuvat. Näiden avulla uskon pärjääväni.

• Synnytyskipu on positiivista kipua. Se ei tee minulle pahaa. En mene rikki.
• Synnytyskivulla on oma tärkeä tehtävänsä. Kipu vie minua lähemmäs hetkeä, jolloin vauvani syntyy.
• Kipu on helpompi kohdata ottamalla se vastaan kuin ystävä, ei vihollinen.
• Minun tehtäväni on kuulostella kipua. Mitä kehoni neuvoo minua tekemään?
• Kipu on rajallista. Se alkaa ja se loppuu.

Doula Elisa kirjoittaa blogissaan hienosti synnytyskivusta:

”Kun kivun ymmmärtää ja tulkitsee hyödylliseksi, osaksi kehon herkkää tasapainoa toimintaketjussa, jossa vauva siirtyy kohdusta maailmaan, on supistustuntemuksiin mahdollista asennoitua antautumalla. Tällä tarkoitan asennetta, jossa sallitaan supistusten tapahtua omassa kehossa ja hyväksytään se. Antaudutaan synnytyksen alkukantaisuudelle unohtaen analysoinnin ja tapahtumien hallinnan yrityksetkin. Vastaanotetaan jokainen supistus kuin ystävä. Avoimena, rentona, luottaen. Kun supistus tulkitaan positiivisena, äiti voi rentoutua. Synnytyksen alkuvaiheessa rentoutuminen onnistuu supistuksen aikanakin, loppuvaiheessa ehkä vain supistusten välissä, kun myrsky sisällä heittelehdityttää urakan viime senttejä työstäen. Kun äiti antautuu synnytyksen voimille, eikä pelkää sitä, hänen kehonsa pystyy tehokkaimmin tuottamaan kaikkia tärkeitä synnytyshormoneita, mukaanlukien endorfiineja, jotka toimivat tehokkaana kehon omana kivunlievityksenä. Synnytys etenee paremmin ja äiti löytää supistusten ohjaamana kuin vaistomaisesti asentoja ja liikkeitä, joissa sekä hänen, että sikiön on paras olla. Syntyy positiivinen kehä: Äiti antautuu supistuksille, hän rentoutuu, kivun kanssa pärjää helpommin ja hän vaipuu yhä syvemmälle synnytysmaahan, mielentilaan, joka tekee synnytyksestä voimakkaan positiivisen kokemuksen, jota myös synnytysregressioksi kutsutaan. Äärimmillään vaikka supistukset olisivat äärirajoilla intensiivisyydeltään, synnyttäjä ei tulkitse niitä edes kivuliaiksi, ainoastaan intensiiviseksi voimaksi, puristukseksi, aalloksi, kuka mitenkin ja supistusten välillä hän kokee ihanimman endorfiinieuforian koskaan.”

Sain tästä kirjoituksesta paljon voimaa. Suosittelen lukemaan.

Vaistot

Olen kovasti tykästynyt termiin vaistovanhemmuus. Jos olisi kategorisoitava omaa vanhemmuuttani, se menisi kai virallisesti jonnekin kiintymysvanhemmuuden (englanniksi attachment parenting) alle: esikoisen kanssa on edetty lapsentahtisesti, oltu paljon lähekkäin, nukuttu perhepedissä, käytetty kantovälineitä, sormiruokailtu ja imetetty pitkään. Ainoastaan vessahätäviestintä on jäänyt kokeilematta.

Terminä vaistovanhemmuus vetoaa kuitenkin minuun enemmän, sillä se kuvaa hyvin ihmisen luontaista biologista taipumusta tehdä asioita siten kuin ne on ihmiselle parasta tehdä. Kuuntelemalla vaistojaan ihmiset päätyvät usein oikeaan lopputulokseen, tietämättä välttämättä edes miksi. Itsekin päädyin suurimpaan osaan näistä kiintymysvanhemmuuden periaatteista jo ennen kuin olin kuullut koko kiintymysvanhemmuuden käsitettä. En kuitenkaan päätynyt niihin sattumalta, vaan koska annoin itselleni luvan kuunnella omia vaistojani äitinä.

Tunsin, että minulla oli vahva tarve toimia tietyllä tavalla.

Tuo tarve tuli jostain syvemmältä kuin kasvatusoppaita lukemalla. Jotkut vauvanhoitotavat vaan tuntuivat luontevilta. Toiset taas aiheuttivat minulle melkeinpä fyysisesti pahan olon.

Muistan elävästi, kuinka esikoisen vauva-aikana olin koko ajan aivan paniikissa ja kärsin selittämättömästä pahasta olosta kuljettaessani häntä vaunuissa. Halusin koko ajan katsoa vaunuihin ja pitää kättä lapseni päällä, tarkistaa hengittääkö hän. Hän oli niin kaukana minusta, vaikka olikin vain alle metrin päässä. En voinut mitenkään ymmärtää, kuinka jotkut pystyivät esimerkiksi nukuttamaan vauvaa parvekkeella vaunuissa, kun itse jännitin ihan kamalan paljon jo pelkästään julkisilla kulkuneuvoilla liikkumista. Mitä jos lapseni heräisi ja hätääntyisi enkä pystyisi ottamaan häntä syliin ja imettämään liikkuvassa kulkuneuvossa?

Kotona oli parempi olla, kun pystyin luontaisesti vastaamaan lapseni tarpeisiin.

Olimme myös ostaneet pinnasängyn jo raskausaikana, muttei vauvamme tainnut viettää siellä yhtään yötä. Tämä olikin ehkä ensimmäinen asia, jossa kuuntelin täysin omia vaistojani. Ajatus siitä, että vauvani nukkuisi jossain muualla kuin minussa kiinni, tuntui aivan mahdottomalta. Tuntui siltä, että minun on pakko saada pitää vauvaa lähelläni. Ja minä pidin. Jossain vaiheessa pinnasänky myytiin pois viemästä tilaa makuuhuoneessa.

Tärkeä asia oli myös imetys. Olin raskaana ollessani jo päättänyt, että haluan imettää. En kuitenkaan osannut ennakoida sitä puhtaan fyysistä tarvetta, mikä minulla oli ruokkia lapseni omalla äidinmaidollani. Imetys oli alkuun hyvin vaikeaa, mutta taistelin sitkeästi sen eteen, että imetys onnistuisi. Vaistoni huusivat minulle, että tämän on onnistuttava. Tunsin, että vauvan kuului olla rinnallani ja saada rintaa aina halutessaan, omaan tahtiinsa. Myöhemmin tunsin, että lapseni on hyvä saada aloittaa kiinteät ruoat ja vieroittautua äidinmaidosta omaan tahtiinsa.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että olen vanhempana parhaimmillani kuunnellessani omia vaistojani monessa muussakin asiassa. Elämä lapsen kanssa on ollut helpointa ja mukavinta, kun olen antanut asioiden mennä omalla painollaan. Lapseni on saanut täyttää perustarpeensa, syödä ja nukkua, omaan tahtiinsa. Hän on saanut tankata äitinsä ja isänsä läheisyyttä niin paljon kuin on ollut tarpeen. Olen nauttinut lapseni kanssa olemista, vaikka väliin on mahtunut vaikeampiakin hetkiä, kuten kenellä tahansa vanhemmalla.

Lempeän syntymän tarjoaminen syntyvälle lapselleni on oikeastaan hyvin luonteva jatko omien vaistojeni kuuntelemiselle vanhempana.

Kun luin ensimmäisen kotisynnytyskertomuksen, tiesin heti sisimmässäni, että noin minäkin haluan synnyttää. Minun on kuitenkin pitänyt käydä mielessäni läpi monta asiaa ja kulkea vaikea tie ennen kuin olen täysin uskaltanut kuunnella vaistojani synnytyksen suhteen. Minun on täytynyt vakuuttaa itseni, että minä tosiaan pystyn siihen. Vallitseva synnytyskulttuurimme saa niin helposti mielen epävarmaksi. Vaatii rohkeutta valita oma tie ja lähteä käytännössä kuuntelemaan omia vaistojaan. Varsinkin jos ne vaistot käskevät synnyttämään kotona.

Ymmärrän nyt, että nämä kaikki asiat liittyvät kiinteästi toisiinsa. Tieni vanhempana ei ala vasta saadessani lapseni rinnalleni ensimmäistä kertaa, vaan toteutan itseäni vanhempana jo nyt, kun hän on vielä kohdussani. Myös syntymä on kiinteä osa meidän suhdettamme. Uskon, että vauvalleni paras ja turvallisin tapa syntyä on siten, että kuuntelen omaa kehoani ja annan syntymän tapahtua omalla painollaan.

Vaistoni kertovat minulle, että hyvä ja kaunis syntymä luo parhaat edellytykset meille toimia yhdessä myös syntymän jälkeen.

Valmistelut

Viikon päästä meillä alkaa synnytyskausi. Hurjaa ajatella, että meillä saattaisi olla vauva jo ensi viikolla. Tai sitten siihen menee vielä viisi viikkoa. Henkisen valmistautumisen suhteen alan tuntemaan itseni melko valmiiksi (vaikken olekaan vielä ehtinyt perehtymään hypnosynnytykseen!).

Tässä vaiheessa onkin mukavaa alkaa miettimään, ovatko kaikki käytännön valmistelut kunnossa.

Jännää huomata, että siinä missä edellisen raskauden loppupuolella panostin enemmän vauvan tavaroihin ja jätin henkisen tien kulkemisen vähemmälle, on suhde tässä raskaudessa kääntynyt päälaelleen. Esikoisen ollessa kyseessä on tietenkin vaikea tietää, mitä kaikkea se vauva lopulta tarvitsee, mutta ehkä olisi ollut hyvä pitää mielessä, että niitä hankintoja voi tehdä myös vauvan synnyttyä… Tällä kertaa tulevalla vauvalla on aika vähän tarvikkeita odottamassa verrattuna esikoiseemme ja suurin osa hankinnoista on tehty kierrätettynä. Yhden yöpuvun ja pari vaippaa olen tainnut ostaa uutena, loput on hamstrattu kirppareilta ja netistä napsuttelemalla.

Vastoin omia ennakko-oletuksiani, itse kotisynnytykseen ei lopulta vaadita mitään kovin ihmeellistä valmistautumista käytännön asioiden suhteen. Kun hyvä synnytystiimi on kasassa, loput asiat melkeinpä hoitavat itse itsensä.

Synnytystiimi

• kotilot löytyvät
• doula löytyy
• puolisokin vielä matkassa
• synnyttäjä alkaa olla henkisesti valmis synnyttämään

Tarvikkeita ja muuta tarpeellista

• synnytysallas ostettu huuto.netistä
• pumppu ja letku täyttämistä varten löytyvät, samoin pressu tai suojamuovi altaan alle, suojamuovi altaaseen löytyy
  
• synnytysaltaan täyttämistä kuivaharjoiteltu
• TENS vuokrattu Aktiivinen synnytys ry:ltä ja sen toimintaan perehdytty tarkemmin
• jumppapallo löytyy
• siirrettävä peili löytyy, en tiedä vielä tarvitsenko
• pyyhkeitä, lakanoita ja vilttejä löytyy
  
• kaurapussi ja lämpöpakkaus löytyvät, samoin joululahjaksi saatu Tempur Pallukka, hierontaöljyä löytyy
• jätesäkki roskille löytyy, samoin istukalle pussi (ei aiota pakastaa eikä haudata takapihalle)
• jääkaappiin pitää ostaa valmiiksi mehuja ja jotain hyvää synnytysevästä (mitähän se olisi?)
• (säkkituolista haaveilen vielä)
• (muovitettua froteeta tarvitsee hommata jostain) en taida tarvita
  
• (teräksinen kattila sterilointiin löytyy) tätä ei kuulemma tarvitakaan

Kotilo tuo

• synnytysjakkara
• lääkkeet: syntocinon, methergin, xylocain, K-vitamiini
• ym. muita tarvikkeita

Esikoinen

• hoitojärjestelyistä sovittu tarkemmin ottaen huomioon eri tilanneskenaariot
• esikoiselle haluaisin vielä hommata nukenkantoliinan ja oman vauvan, jota kantaa liinassa (ehkä tuon oma muumi kelpaa)
  

Vauva

• vaatteita pikkuiselle ostettu kirpparilta kaapillinen
• ihania kantoliinoja löytyy, pikkuvauvan sidontaohjeita voisi kerrata
• riippukehto löytyy, koukku kattoon pitäisi vielä kiinnittää
• kasapäin kestovaippoja ja villahousuja löytyy
• imetystyyny, hoitoalusta ja turvakaukalo löytyvät

Äiti

• mitähän laitan päälleni, kun alan synnyttämään?
• haluaisin vielä parit oikein hyvät imetysliivit
• imetystopit pitää kaivaa esiin vaatehuoneen ylähyllyltä
• kestositeitä löytyy jonkun verran, näitä voisi vielä ostaa lisää (ehkä yksi paketti kertissiteitäkin varalta)

Muuta

• pitäisikö tehdä jotain ruokaa valmiiksi pakkaseen?
• kauhea himo siivota vielä laatikoita ja kaappeja
• synnytyspäiväkirja löytyy: haluan keittiön pöydälle pienen kirjan tai vihkon, johon kaikki synnytystiimiläiset voivat kirjoittaa muistiinpanoja synnytyksen aikana
• kameran akku ladattu, haluan paljon kauniita valokuvia synnytyksestä
• synnytyssoittolista iTunesiin pitää päivittää
• kai sitä pitäisi joku sairaalakassikin pakata
• mies on luvannut pestä saunan ja kylpyhuoneen (tehty!)
  

Synnytyksen jälkeen

• laboratoriolähete saatu neuvolasta TSH-näytettä ja vauvan rh-verimääritystä varten, mies saa kuskata näytteet labraan vauvan synnyttyä
• strategisten mittojen ilmoittaminen neuvolaan ja mahdollisesta kotikäynnistä sopiminen terveydenhoitajan kanssa
• lastenkääkärin tarkastus käydään varmaankin tekemässä Kätilöopistolla, sinne voisi vielä soittaa etukäteen ja kysellä, miten se tapahtuu käytännössä
• maistraattiin syntymätodistus, tarvitseekohan sinne jotain muuta?
• kotilo hoitaa THL:n lomakkeen tilastointia varten (Ilmoitus syntyneestä lapsesta)

Laitathan kommenttia, jos sinulla on antaa jotain hyviä vinkkejä ja muita ehdotuksia – otamme näitä hyvin mielellämme vastaan!

Huom. Kirjoitusta päivitetty 28.1.2012