Matkalla takaisin

Synnytysmatkaa verrataan joskus labyrinttiin. Jokaisen pitää kulkea oma matkansa labyrintissa kohti synnytystä. Ja synnytyksen jälkeen pitää vielä kulkea matka labyrintissa toiseen suuntaan. Olen kulkenut sitä matkaa viimeiset kuukaudet, välillä tietoisesti ja välillä alitajunnan turvallisessa suojassa. Eevi on kohta viiden kuukauden ikäinen ja nyt huomaan alkavani olla hiljalleen valmis aktiivisesti työstämään synnytyskokemustani. Nyt alkaa olla oikea hetki puhua synnyttämisestä, pohtia ja käsitellä.

Koin upean voimaannuttavan synnytyksen.

Se on varmaa. En saanut kotisynnytystä, mutta tämä synnytys oli taatusti elämäni hienoin kokemus. Jotain niin voimallista ja kaunista. Uskoinko edes itse, että pystyisin siihen? Uskoinko, että osaisin ja että minun kehoni osaisi? Teoreettisella tasolla tiesin sen kaiken, mutta oli huikeaa käytännössä huomata, miten kehoni työskenteli juuri niin kuin pitikin. Ollaan me naiset ilmiömäisiä. Minä olen ilmiömäinen. Tällä hetkellä olo on sellainen, että voisin synnyttää ihan koska vaan uudestaan (kotona!).

Olen pettynyt myös. Kyllä olen.

Nyt saan sanoa sen ääneen. Kyllä minä olen pettynyt. Oikein karvaasti pettynyt. Sillä tavalla, että kurkkua kuristaa ja rintaa raastaa. Lapsellisen pettynyt. Sillä tavalla pettynyt, kuin on lapsi, jonka tekisi mieli heittäytyä maahan kiukuttelemaan, kun ei saanutkaan kauan odottamaansa lelua, vaan sen toisen ihan väärän lelun. Se toinenkin lelu on hieno, muttei se lelu, minkä olin itse itselleni valinnut. Se oli kuitenkin jonkun toisen valitsema lelu.

Pettymyksen tunne on ristiriitainen. Olen kovasti pohtinut, onko minulla edes oikeutta tähän pettymyksen tunteeseen. Minulla on kaunis lapsi. Terve lapsi. Kaunis lääkkeetön synnytys. Mutta silti. Synnytykseni oli paras mahdollinen kokemus vallinneissa olosuhteissa. Mutta siti olen pettynyt. Pettymys liittyy moneen asiaan. Pieniin ja hölmöihin asioihin. Suurempiin asioihin. En jaksa vielä eritellä tarkemmin pettymystäni. Kirjaan vain itselleni muistiin kipeimmät kohdat ja otan ne käsittelyyn, kun hetki tuntuu oikealta.

  • Olisin ihan hyvin voinut synnyttää kotona turvallisesti. Aikaraja koti- ja sairaalasynnytyksen välillä oli keinotekoinen. Kalenteriin merkitty päivä.
  • En olisi halunnut käynnistettyä synnytystä. Kaikki meni hyvin, mutta olisi voinut käydä toisinkin.
  • Emme päässeet kotiutumaan suoraan synnytyssalista, vaikka olisimme halunneet. Yöpymisestämme sairaalassa saneli lääkäri, jota emme koskaan tavanneet. Emme saaneet kunnon perusteluita. En vieläkään ihan ymmärrä, miksi emme voineet lähteä kotiin. Menin sitten kuitenkin sairaalassa siihen tilaan, jossa otetaan vaan kyseenalaistamatta olosuhteet annettuina. En halunnut pilata synnytyksenjälkeistä euforiaa heittäytymällä vastahankaan?
  • Ehkä typerin naurettavin pohdinta: menivätkö meidän rahamme hukkaan? Jos voisin nyt valita, niin laittaisin uudestaan samat rahat kotilopakettiin, vaikka tietäisinkin lopputuloksen etukäteen. Oli se sen arvoista. Mutta siltikin.
  • Voinko edes sanoa olevani kotisynnyttäjä? Olinko se sittenkin minä itse, joka aiheutin synnytyksen menemisen yliajalle? Enkö ollutkaan valmis synnyttämään kotona? Olisinko voinut tehdä jotain paremmin, vielä jotain enemmän? Olenko pettynyt eniten itseeni?

Moni asia meni synnytyksessäni uskomattoman hyvin. Ihan kuin olisi tähtiin kirjoitettu, että niin sen pitää mennäkin. Olimme kuin enkelien suojeluksessa heti kun astuimme sairaalan ovista sisään. Kaikki eteni täydellisessä flowssa. Ihan kuin joku jostain ylempää olisi vähän vedellyt oikeista naruista. Siitä olen iäti kiitollinen.

Nyt pitää silti alkaa työstämään näitä toisiakin tunteita. Niitä ristiriitaisia tunteita. Arki vaan vyöryy päälle eikä ole kovin montaa hetkeä pysähtyä rauhassa pohtimaan. Otetaan yksi ajatus kerrallaan.

Mielelläni kuulisin mietteitä teiltä muilta, joiden toivoma kotisynnytys ei syystä tai toisesta onnistunutkaan. Miltä se tuntui? Miten käsittelit asiaa? Oletko jo sinut asian kanssa?

Hyvää kotisynnytyspäivää

Vuolas itku tuli tätä kaunista videota katsoessa. Upeita suomalaisia kotisynnyttäjiä, olen teistä kaikista ylpeä. Itse en ole vielä ihan valmis kirjoittamaan omia kotisynnytysajatuksiani. Nautin vain ihanasta vauvastani ja hiljalleen pala kerrallaan käyn läpi kotisynnytystä, jota en saanutkaan. Kirvelee yhä vaan, mutta palaan asiaan vielä.

Synnytys

Tiistai-iltana 21.2. menen nukkumaan rauhallisin mielin, vaikka päivä on ollut henkisesti raskas. Viikkoja on nyt 41+6. Sopimus kotilon kanssa kotisynnytyksen ehdoista on selkeä. Voin synnyttää kotona, jos synnytys ehtii käynnistyä itsekseen vielä ennen huomista aamua, mutta olen oikeastaan aika varma, ettei niin tule tapahtumaan. Sydämessäni jo tiedän, etten ota vauvaamme vastaan kotona.

Tässä vaiheessa pyörittelen päässäni eri vaihtoehtoja synnytyksen käynnistämisen suhteen. Menemmekö sovitusti sairaalaan huomenna käynnistykseen? Odotanko vielä yhden päivän, jos synnytys sittenkin käynnistyisi itsekseen?

7.00

Aamulla herään hädissäni. Itkettää ja pelottaa.

Äitiyskortissa on kehoitus soittaa synnytysosastolle 14 kello 7.00. En saa soitettua. En soita. Keitän aamupuuroa tuttuun tapaan meille kolmelle. Kyyneleet valuvat poskille, kun yritän saada puuroa syötyä. Esikoinen taitaa olla hieman hämmentynyt äidin hädästä, vaikka yritänkin vakuuttaa hänelle kaiken olevan kunnossa.

8.00

Saan soitettua kotilolleni Anulle ja purettua hieman pahaa oloani. Rauhoitun. Suurin huoleni on, ettei synnytys lähdekään käyntiin kalvojen puhkaisulla. Toinen huoleni on esikoisestamme erossa oleminen. Ikävöin häntä jo nyt, kun hän on tuossa vieressä. Kannan syyllisyyttä, koska minusta ei ole nyt antamaan hänelle hänen tarvitsemaansa huomiota. Pieni reppana, joka ei voi ymmärtää tilannetta laisinkaan. Hän on niin reipas ja jaksaa hymyillä. Äidin rakas.

Onneksi mieheni on tukenani. Hän halaa, lohduttaa, huomioi esikoisen, siivoaa ja kertoo huonoja vitsejään. Saa minut hymyilemään kyynelten läpi.

9.00

Päätämme lähteä sairaalaan. Saan soitettua sinne vasta 9.30 aikaan, mutta meidät toivotetaan tervetulleiksi. Lapsemme syntyy sittenkin tänään. Jostain syystä olen yhtäkkiä aivan varma, että synnytys menee nopeasti, kunhan vaan saamme sen lähtemään käyntiin.

Soitan doulalle. Soitan siskolleni. Itken ja pakkailemme tavaroita. Tavaramäärän perusteella voisi luulla, että olemme lähdössä viikon mökkilomalle. On vaikeaa keskittyä. Mitä tarvitsemme synnytykseen? Mitä itsellemme? Mitä vauvalle? Mitä esikoinen tarvitsee hoidossa?

10.00

Aurinko paistaa, kun pakkaamme tavarat autoon ja rutistan esikoista pihallamme. Menemme mummilaan, minne hän jää hyvin mielin mummin hoiviin odottamaan kummitätiään ja serkkuaan. Minulla on koko ajan pala kurkussa, mutta olo alkaa helpottamaan, kun lähdemme hakemaan kotiloamme ja suuntaamme kohti Kätilöopistoa.

11.00

Minulle iskee autossa kamala nälkä. Käymme vielä Kätilöopiston kahvilassa, missä syön sämpylän, mehua ja jaamme mieheni kanssa laskiaispullan. Kädet tärisevät, mutta Anu ja mieheni onnistuvat pitämään mielialani hyvänä jutustelemalla niitä näitä. Menemme hissillä 4. kerrokseen, missä saamme kuitenkin kuulla, että pääsen sittenkin synnyttämään Haikaranpesään. Ihanaa. Kuten Anu sanoo, nyt on hyvä flow.

Haikaranpesässä meidät ottaa vastaan kaksi hymyilevää kätilöä, toinen heistä on kätilöharjoittelija. Minulla on heti heidän suhteensa positiivinen tunne. He ovat selvästi tutustuneet kaikkiin toiveisiini, mutta pyydän heitä vielä lukemaan eilen illalla kirjoittamani päivitetyn synnytystoivelistan. Harjoittelija toteaa rohkaisevasti, että nyt luomme minulle toivomani kotisynnytyksen sairaalaan. Hyvä olo. Enää ei pelota.

12.00

Vauvan sydänkäyrää seurataan hetken aikaa ja sitten lääkäri tulee puhkaisemaan kalvot. Lääkäri meinaa ensin laittaa scalp-anturin, mutta toiveideni mukaan se jätetään tekemättä. Lapsivesi on vaaleanpunertavaa ja yllätyn, ettei sitä tule yhtään niin paljon kuin esikoisen synnytyksessä.

Sitten vain odotellaan. Kävelen ympäri synnytyssalia, juttelemme. Istun keinutuoliin ja Anu laittaa akuneuloja vauhdittamaan synnytyksen käynnistymistä. Hiljalleen alan tuntemaan pieniä supistuksia. Välillä pitää ihan pysähtyä hengittämään. Kellosta katson, että supistuksia tulee noin 7-8 minuutin välein. Kyllä vain, nämä ovat jo ihan niitä oikeita supistuksia. Voi miten olenkaan onnellinen, ettei supistusten käynnistämiseen tarvittu oksitosiinitippaa!

13.00

Pohdin, mihin aikaan TENS olisi hyvä virittää käyttöön. Päätämme kuitenkin ensin lähteä mieheni kanssa kävelylle. Ainakin ammeen pumppu pitää hakea autosta noin 200 metrin päästä. Anu lähtee syömään. Autolle kävellessä tulee muutama kovempi supistus ja tajuamme, ettei nyt tehdä enää pidempää kävelylenkkiä. Soitan vielä siskolleni ja doulalle kertoakseni tilannestatuksen. Harmittaa, ettei doulani ole mukana synnytyksessä.

Takaisin tullessa pitää jo pysähtyä ottamaan jokainen supistus vastaan keskittyen hengittämiseen. Kellotan supistuksia iPhonen supistuslaskurilla ja sen mukaan supistuksia tulee reilun kolmen minuutin välein. Yksi supistus kestää noin 45 sekuntia. Päätämme vielä kävellä rappusia takaisin 5. kerrokseen. Jokaisessa kerroksessa tulee supistus ja minun on nojattava kaiteeseen ja keskityttävä hengittämiseen. Tekisi mieli jo käyttää ääntä.

14.00

Olemme taas synnytyssalissa. Teen nenähuuhtelun sarvikuonolla, ettei nuhainen nenä haittaisi hengittelyä supistusten aikana. TENS laitetaan paikalleen ja harjoittelen sen käyttöä. Se todella auttaa, mutta olisi varmaan ollut parempi ottaa TENS käyttöön jo aiemmin. Supistukset alkavat nyt olla todella voimallisia. Supistuksen tullessa laitan TENSin boostin päälle ja lähden liikkeelle. Alan käyttämään ääntä. Aaaaaaaaa-vokaali auttaa ja supistus supistukselta minun täytyy lisätä äänen voimakkuutta.

Jossain vaiheessa tajuan ottaa supistuksen aikana kiinni mieheni kaulasta ja ottaa hänestä tukea. Voi miten saankaan hänestä lohtua. Hän tuoksuu hyvältä ja pitää kiinni. Haluan kertoa hänelle, kuinka paljon rakastan häntä.

Annan supistusten tulla enkä yritä laittaa vastaan, vaikka supistuksissa alkaa olla intensiivistä voimaa, joka hieman pelottaa minua. Huudan entistä kovempaa, kun supistuksen huippu tulee. Tunnen kuinka kohdunsuu avautuu ja alan tuntea painon tunnetta. En oikein osaa hyödyntää mitään mielikuvia supistusten tukena. Heittäydyn vaan mukaan ja annan mennä.

Käsken mieheni ja Anun alkamaan äkkiä täyttämään ammetta. Jossain tajunnan takamailla tiedän, että sen kanssa alkaa olla kiire. Käytämme Haikaranpesän valmiiksi täytettyä ammetta ja mieheni alkaa laskea siihen vettä.

14.20

Iltavuoron kätilö tulee esittäytymään ja haluaa katsoa kohdunsuun tilanteen. Pyydän olemaan nopea, sillä en todellakaan aio maata kauan sängyllä. 6 cm auki, hienosti etenee. En olisi ollut yllättynyt, jos olisin ollut enemmänkin auki.

Viimeinen supistus ennen altaaseen menoa on erilainen kuin aiemmat. Huudan erilaisella kovemmalla äänellä ja tunnen, miten vauva tulee alemmas. Nyt painaa jo kovasti.

14.45

Menen ammeeseen ja olen aluksi hieman hukassa. En tiedä, miten päin minun pitäisi olla. Olin juuri ehtinyt pääsemään hyvään rutiiniin supistusten kanssa ja nyt tuntuu, että olen irrallani ja avuton. Vesi tuntuu todella hyvältä, mutta tunnen epäilyjen heräävän. Kohta tapahtuu ja tajuan tässä vaiheessa hyvin kirkkaasti, millaisella raa’alla voimalla kehoni työskentelee.

En pysty tekemään supistusten voimalle yhtään mitään. Mieheni hyppää altaaseen pyynnöstäni, mutta taitaa olla siellä vain yhden todella voimakkaan supistuksen ajan. Anu lohduttaa, että kehoni pystyy kyllä tähän. Vastaan epätoivoisesti, että kehoni ehkä pystyy, mutta minä en pysty.

14.50

En tiedä, kuinka monta supistusta altaassa ehtii kokonaisudessaan tulla. Kolme tai neljä. Sitten tunnen, että ponnistus alkaa. Anu soittaa kelloa ja kätilöt tulevat huoneeseen. Heitä on kolme. Aamuvuoron harjoittelija on jäänyt seuraamaan syntymää ja iltavuoron kätilön tueksi on tullut toinen avustava kätilö. Kätilö haluaisi taas tutkia kohdunsuun tilannetta, mutta totean, ettei tässä vaiheessa nyt aleta mitään tutkimuksia tekemään. Vauva tulee. En todellakaan pystyisi pidättämään, vaikka käskettäisiinkin. Kätilöt tarkistavat tilanteen peilillä ja pää näkyykin jo.

15.00

Nyt kehoni ponnistaa jo vauvaa ulos. Voima on käsittämätön. Yritän hengittää. Haen sopivaa asentoa. Olen kyykyssä ja polviseisonnassa. Keskityn vain siihen, etten pistä vastaan. Haluan antaa vauvan syntyä. En oikein edes tiedä, missä asennossa lapsi lopulta syntyy, mutta yhtäkkiä tunnen kiristystä ja pää tulee ulos. Ehdin ihmetellä, ettei minua satu ollenkaan. Sitten olkapäät ja loputkin vauvasta luiskahtavat ulos.

Menee hetki tajuta, että vauva on todella kokonaan vedessä. Otan hänet syliini ja en voi olla hokematta, kuinka kaunis hän on. Hän todella on kaunis ja en voi olla ihmettelemättä, joko hän on täällä. Kaikki meni sellaisella voimalla ja nopeudella, että olemme kaikki hieman hämmästyneitä. Syntymäajaksi kirjataan 15.02.

Tässä vaiheessa millään ei ole enää oikein väliä. Ihastelemme vauvaa. Otetaan kuvia. Vauvan päälle laitetaan lämmin pyyhe ja hän on sylissäni. Itkeekin hieman ja sitten tarkkailee ympärilleen. Tarkistan jossain vaiheessa sukupuolen. Tyttö hän on, niin kuin osasimme odottaakin. Kaunis pieni tyttömme.

Annamme napanuoran sykkiä loppuun ja sitten mieheni katkaisee sen. Altaaseen ei tule yhtään verta eikä minua satu mihinkään. Nousen altaasta ja isä saa pikkuisen vauvansa hetkeksi syliin. Siirryn sängylle ja otan vauvan ihoani vasten. Hän on niin pieni. Niin ihmeellinen. Ja niin oma.

16.00

Vauva imee ammattilaisen ottein ensin toisesta ja sitten vielä toisesta rinnasta. Odotamme istukkaa ilman jälkeisvaiheen oksitosiinipiikkiä ja Anu laittaa akuneuloja. Täydellinen istukka syntyy kevyesti ja helposti tunnin odottelun jälkeen kello 16.02. Alapäästä löytyy pieni nirhauma, johon kätilö haluaa laittaa kaksi tikkiä. Vuotoa tulee niukasti. Synnytys kirjataan päättyneeksi.

En voisi olla onnellisempi.
Sain kauniin lapsen.
Sain kauniin synnytyksen.
Sain enemmän kuin olisin ikinä voinut pyytääkään.

20120226-154726.jpg

Onnea on pieni tyttö

Pieni kaunis tyttömme sukelsi maailmaan Haikaranpesässä tänään 22.2. kello 15.02 upean synnytyksen tuloksena.

Kalvot puhkaistiin klo 12, minkä jälkeen synnytys eteni nopeasti omalla painollaan ja sain kokea upean vesisynnytyksen. Kerron myöhemmin lisää elämäni voimakkaimmasta kokemuksesta!

Kaikkia toiveitamme on kunnioitettu ja ihan jokainen tapaamamme kätilö ansaitsee ison kiitoksen.

Kotilosta doulaksi yhdessä yössä muuttuneelle Anulle kuuluu kaikkein suurin kiitos. Ja rakkaalle miehelleni! Ja Viivi-doulalle elämää suuremmasta tuesta (vaikket päässytkään mukaan synnytykseen).

Elämä on nyt suurta rakkautta ja oksitosiinia!

Ei kotisynnytystä

Tänään on kaunis päivä synnyttää, eikö vaan? Me täällä olemme matkalla Kätilöopistolle kalvojen puhkaisuun.

Tämä nyt meni näin.

Kiitos kaikki tähän asti kanssaeläneille ja kannustavia kommentteja kirjoittaneille! Ilmoittelen sitten, miten meni.

Hymy

Kunnon itkun jälkeen on aina helpompi hymyillä. Tunteiden vuoristorataahan tämä on, sillä aamun synkkien mietteiden jälkeen on tällä hetkellä jo paljon paljon parempi mieli. Ensin olo parani huomattavasti, kun sain aamulla kirjoitettua tänne pahimmat mieltä vaivaavat asiat ylös. Kirjoittaminen tosiaan on terapeuttista. Tekee hyvää sanoa pään sisällä itseä kiusaavat ajatukset rehellisesti ääneen. Kun asiat myöntää itselleen, ne on helpompi kohdata ja käsitellä.

Kirjoittamisen jälkeen olo parani lisää, kun kotiloni soitti ja ehdotti, että soittaisin sittenkin jo Kätilöopistolle yliaikaiskontrollista. Kävi ilmi, että itse asiassa minua oli neuvolassa ohjeistettu hieman väärin ottamaan yhteyttä sairaalaan vasta, kun 42 viikkoa on täynnä. Sainkin ohjeet tulla välittömästi päivystykseen näytille, koska viikkoja on tänään kasassa 41+5.

Käynti sairaalassa oli helpottava.

Tapasimme mukavia ihmisiä ja vauva voi hyvin. Oli huojentavaa käydä paikan päällä ja saada vastauksia mieltä vaivanneisiin kysymyksiin, tai ainakin osaan niistä. Lisäksi oli melkoisen lupaavaa kuulla, että mitään kohdunsuun kypsyttelyä ei enää tarvita, sillä kohdunkaulakanava on hävinnyt kokonaan ja kohdunsuu on 3 cm auki, paikat ovat pehmeät. Hui! Synnytys on kuin onkin lähellä. Nyt enää tarvittaisiin niitä kunnon supistuksia. Uskon luottavaisena, että kyllä ne sieltä vielä tulevat. Ja jos eivät tule, niin sitten mennään näillä näkymin keskiviikkona kalvojen puhkaisuun Kättärille.

Toivoa kotisynnytyksen suhteen on siis vielä!

Illalla rakas kotilomme tuli vielä juttelemaan ja laittamaan akupunktioneuloja. Jo pelkällä hänen läsnäolollaan on minuun rauhoittava vaikutus ja nyt on taas hyvä ja rentoutunut olo. Kävimme läpi loputkin epäselvät kysymykset läpi ja nyt voin sanoa olevani valmiimpi myös sairaalasynnytyksen suhteen.

Voiko vauva hyvin?
Vauva voi hyvin.

Ehtiikö synnytys vielä käynnistymään luonnollisesti ja saanko sittenkin toivomani kotisynnytyksen?
Ainakin siihen on hyvät mahdollisuudet. Lasi on ennemmin puoliksi täynnä kuin tyhjä, eikö vaan?

Mitä jos synnytys käynnistyy huomenna illalla tai yöllä, joudunko lähtemään sairaalaan kuitenkin kesken synnytyksen?
Saan synnyttää kotona, jos synnytys käynnistyy ennen keskiviikkoaamua.

Mitä yliaikaiskontrollissa tapahtuu?
Otettiin vauvan sydänkäyrää, mitattiin verenpaine, pissasin purkkiin, lääkäri ultrasi ja teki sisätutkimuksen. Keskusteltiin synnytyksestä, kotisynnytyksestä ja synnytyksen käynnistämisestä. Lopuksi sain ohjeet, miten saapua käynnistykseen.

Saanko vielä odottaa synnytyksen luonnollista käynnistymistä, kun 42 viikkoa on täynnä?
Näillä näkymin käynnistykseen kalvojen puhkaisulla mennään jo keskiviikkona (42+0). Voi olla, että jos itsestäni tuntuu siltä, tätä voi vielä venyttää loppuviikkoon.

Voidaanko minut pakottaa synnytyksen käynnistämiseen, vaikka minun ja vauvan vointi olisi hyvä?
Tuskin tulevat kotoa kiskomaan. 🙂

Miten synnytyksen käynnistäminen tapahtuu kohdallani? Puhkaistaanko kalvot? Käytetäänkö ballonkia? Oksitosiinia? Cytotecia?
Kalvojen puhkaisulla aloitetaan, sillä ballonkille ei ole tarvetta. Oksitosiinia käytetään, jos supistukset eivät ala 1-2 tunnin kuluessa kalvojen puhkaisusta.

Joudunko odottamaan synnytyksen käynnistymistä osastolla vai saanko tulla kotiin?
Sairaalassa odotellaan.

Onko synnytystoiveeni luettu ja kunnioitetaanko niitä?
Paperit näyttivät olevan tallessa, toivottavasti ne luetaankin.
Tänään ainakin toiveitani kunnioitettiin ja jopa lääkäri kyseli asiallisesti kotisynnytyksestä, vaikkei sitä selkeästi oikein ymmärtänytkään.

Minne esikoisemme menee? Kuinka kauan hän joutuu olemaan äidistä erossa?
Esikoisemme menee tarvittavaksi ajaksi siskoni luo ja hänellä on siellä varmasti hyvä olla, vaikka joutuukin olemaan äidistä erossa. Saattaapa olla, että ero ottaa enemmän koville äidille…

Jos joudun olemaan osastolla, saako mieheni olla siellä kanssani?
Saa olla!

Tuleeko kotiloni mukaan sairaalaan?
Kyllä. Tämä on itselleni ehkä rauhoittavin asia tällä hetkellä.

Voinko käyttää synnytysallasta? Voinko synnyttää veteen?
Voimme ottaa oman altaan mukaan eikä kalvojen puhkaisu tai sydänäänten seuranta estä altaassa olemista. Veteen synnyttäminenkin varmasti onnistuu, ellei tule mitään mutkia matkaan.

Mitä jos pelkään liikaa ja synnytys menee sen takia pieleen?
Nyt on jo rauhallisempi olo sen suhteen, että kaikki menee hyvin. Enää ei pelota niin paljon. Saan tukihenkilöiden läsnäolosta voimaa.

Mitä jos joudun sektioon?
Sitten se on vain hyväksyttävä. Sektio varmasti tehdään minun ja lapseni parasta ajatellen.

Voinko yliaikaisen vauvan kanssa saada poliklinisen synnytyksen ja kotiutua mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen?
Kyllä voi, jos äidin ja vauvan vointi on hyvä. Huojentava tieto!

Jos joudumme jäämään sairaalaan, saammeko perhehuoneen?
Tätä ei voi ennustaa. Toivotaan ensisijaisesti, että kotiudumme nopeasti.

Jos emme saa perhehuonetta, joudunko jäämään ihan yksin sairaalaan vauvan kanssa ja jakamaan huoneen vieraan ihmisen kanssa?
Tämä on yksi asioista, joihin on vain varauduttava. Sitten otetaan hetki kerrallaan ja nautitaan vain vauvan kanssa olemisesta.

Miten onnistun käsittelemään synnytyskokemukseni? Saanko olla pettynyt, vaikka tärkeintä on terve vauva?
Kyllä minulla on oikeus olla pettynyt, jos kotisynnytys ei toteudu ja varmasti tulen olemaankin pettynyt. Toivoisin kuitenkin joka tapauksessa saavani voimaannuttavan synnytyskokemuksen, jonka muistelemisesta voin saada iloa myöhemmin.

Näillä ajatuksilla mennään nyt eteenpäin! Pidetään peukut pystyssä niiden supistusten suhteen!

Itku

Eilen illalla se tuli. Itku. Itkin yötä vasten miehen olkapäähän nojaten ja annoin kaiken pelon ja pahan olon tulla ulos. Olen melkein väkisin keskittynyt viime päivät pitämään itseni positiivisena ja reippaana ja olen hokenut niin itselleni kuin muillekin, ettei sairaalaan päätyminen ole katastrofi. Olen saanut paljon rohkaisevia kommentteja, että sairaalasynnytys voi olla kaunis kokemus ja uskon kyllä sen sydämessäni.

Tosiasia kuitenkin on, etten minä ole henkisesti valmistautunut synnyttämään sairaalassa vaan kotona.

Itku helpotti. Se vapautti ymmärtämään, etten ole sittenkään vielä käsitellyt sairaalasynnytystä aitona todellisena vaihtoehtona. Tajusin myös, että vaikka sairaalasynnytyksen pohtiminen saattaa häiritä kotisynnytykseen keskittymistä, se on asia, joka minun on ihan pakko käsitellä nyt eikä vasta sairaalan ovella. Minun on ihan pakko valmistautua henkisesti menemään sairaalaan synnyttämään. Jos synnytysmatkani vie sairaalaan, haluan tehdä siitä parhaan mahdollisen kokemuksen.

Aika vaan käy vähiin. Synnytän joka tapauksessa tällä viikolla. Olen tehnyt valmistautumistyötä kotisynnytystä varten kuukausien ajan ja nyt minulla on enää muutama päivä aikaa valmistautua kokonaan toisenlaiseen synnytykseen. Joudun korvaamaan mielikuvani kokonaan toisilla ja hyväksymään, etten saa sellaista synnytyskokemusta, jonka haluan.

Minua pelottaa.

Minua pelottaa kaikkein eniten tuntematon ja se, etten pysty vaikuttamaan itse synnytyksen tapahtumiin. Nyt alkavaan viikkoon sisältyy ihan liikaa muuttuvia tekijöitä, joita en pysty ennustamaan ja se pelottaa ihan hirveästi. Minun on etsittävä vastauksia moneen kysymykseen.

Voiko vauva hyvin?

Ehtiikö synnytys vielä käynnistymään luonnollisesti ja saanko sittenkin toivomani kotisynnytyksen?

Mitä jos synnytys käynnistyy huomenna illalla tai yöllä, joudunko lähtemään sairaalaan kuitenkin kesken synnytyksen?

Mitä yliaikaiskontrollissa tapahtuu?

Saanko vielä odottaa synnytyksen luonnollista käynnistymistä, kun 42 viikkoa on täynnä?

Voidaanko minut pakottaa synnytyksen käynnistämiseen, vaikka minun ja vauvan vointi olisi hyvä?

Miten synnytyksen käynnistäminen tapahtuu kohdallani? Puhkaistaanko kalvot? Käytetäänkö ballonkia? Oksitosiinia? Cytotecia?

Joudunko odottamaan synnytyksen käynnistymistä osastolla vai saanko tulla kotiin?

Onko synnytystoiveeni luettu ja kunnioitetaanko niitä?

Minne esikoisemme menee? Kuinka kauan hän joutuu olemaan äidistä erossa?

Jos joudun olemaan osastolla, saako mieheni olla siellä kanssani?

Tuleeko kotiloni mukaan sairaalaan?

Voinko käyttää synnytysallasta? Voinko synnyttää veteen?

Mitä jos pelkään liikaa ja synnytys menee sen takia pieleen?

Mitä jos joudun sektioon?

Voinko yliaikaisen vauvan kanssa saada poliklinisen synnytyksen ja kotiutua mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen?

Jos joudumme jäämään sairaalaan, saammeko perhehuoneen?

Jos emme saa perhehuonetta, joudunko jäämään ihan yksin sairaalaan vauvan kanssa ja jakamaan huoneen vieraan ihmisen kanssa?

Miten onnistun käsittelemään synnytyskokemukseni?

Saanko olla pettynyt vaikka tärkeintä on terve vauva?

Näiden kaikkien kysymysten lisäksi päässä risteilee epärealistisia itsesyytöksiä. Olenko jotenkin onnistunut itse jännittämiselläni estämämään synnytyksen käynnistymisen? Olisinko voinut tehdä jotain enemmän tai paremmin?

Onko jotain, mitä voisin vielä tehdä?

Ps. Hieman lohtua sain, kun aloin katselemaan esikoisemme odotusajan äitiyskorttia. Tajusin, miten paljon sillä papereihin kirjatulla lasketulla päivämäärällä onkaan väliä ja miten paljon se vaikuttaa omiin odotuksiin. Esikoisemme laskettu aika on itse asiassa mennyt koko ajan neljän päivän viiveellä, kun tämän nykyisen raskauden ”eräpäivä” kulkee kaksi päivää etuajassa. Itse asiassa esikoisemme on syntynyt raskausviikolla 41+5 eikä 41+1 ja tämän nykyisen kanssa mennään vasta viikoilla 41+3, jos katsotaan ultran mukaista laskettua aikaa. Jostain syystä tämä ajatus lohduttaa minua suunnattomasti.

Pps. Lisään vielä tämän loppuun sellaisen kommentin, jonka uskoisin kyllä olevan jokaiselle tämän blogin lukijalle itsestäänselvyys. Minulle ihan kaikkein tärkeintä on viime kädessä vauvamme hyvinvointi ja se, että olemme saamassa perheeseemme uuden jäsenen koko loppuelämämme ajaksi. Synnytyskokemus on minulle tärkeä asia, mutta ei mitään verrattuna siihen tosiasiaan, että pääsen pian tapaamaan rakkaan vauvani. Tällä hetkellä olen vakuuttunut, että vauvamme voi mainiosti – raukka vaan on ehkä erehtynyt luulemaan, että tie kohdusta ulos kulkee äidin kyljen kautta jalat edellä…

Hyökyaalto

Tämän päivän kevennyksenä tunnustan, että olen aivan ihastunut Antti Tuiskuun. Tänään aamulla oli aika huijattu olo, kun yöllä tuli pari tuntia kivoja supistuksia, jotka sitten kuitenkin lopahtivat. Lähdin keräämään parempaa mieltä (ja niitä supistuksia!) kävelylenkille ja tajusin samalla, että Anttihan on tehnyt täydellisen synnytysbiisin. Veikkaisin tosin, että tietämättään. Hih.

Tämä olkoon tämän viikonlopun teemabiisi.

Mä olen odottanut sua
Juuri näin piti tapahtua
Sulje silmäsi, nyt se alkaa
Uskotko uniin, vai sattumaan

Tiesin sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut
Yhtäkkiä sydän tekee mitä sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto
Nyt se vyöryy rantaan

Joko tunnet jyrkänteen?
Älä pelkää, yhdessä mennään
Näin me syöksytään, on pakko huutaa
Kädet ilmaan, antaudutaan

Tiesin sä tuut vielä vastaan…

Hölmö et ymmärrä mitä teet
Hullu, vain hullu kohtaloaan pakenee
Nyt kuuntele kun aallotkin anelee
Hei ethän mee

Tiesin sä tuut vielä vastaan…

Vuoristorataa

Voihan ahdistus ja väsymys ja turhautuminen!

Täällä mennään viikoilla 41+2 ja pääkoppa alkaa osoittaa rakoilemisen merkkejä. Jos luulin, että viime viikolla odottaminen oli hankalaa, olen tällä viikolla ihan uusissa syvissä mielensyövereissä.

Olo vaihtelee kuin vuoristoradalla rauhallisesta stressaantuneeseen, epätoivosta luottavaisuuteen.

Yhtenä hetkenä tiedän, että vauva syntyy kyllä, kun hetki on oikea. Heti seuraavana hetkenä itkettää ja olen varma, että joudun ensi viikolla sektioon. Välillä tuntuu, että aikaa on vielä vaikka kuinka paljon ja välillä aika tuntuu valuvan hukkaan. Miten aika voikin mennä samaa aikaa liian nopeasti ja tuskallisen hitaasti?

Kaikkea on yritetty.

On käyty vyöhyketerapiassa, on tehty akupunktiota, on testattu homeopaattisia… On saunottu, siivottu ja testattu kaikki muutkin sopivat S-kirjaimet. Olen ulkoillut, kävellyt, levännyt, tehnyt mielikuvaharjoituksia, yrittänyt unohtaa koko synnytyksen ja keskittyä nykyhetkeen.

Vaikeinta on ajatus deadlinesta.

Kotisynnytyksen kanssa on ihan erilainen ajallinen takaraja kuin sairaalasynnytyksen kanssa. Minulla on enää tämän päivän jälkeen neljä päivää aikaa ja sitten synnytän sairaalassa. Ajatus on masentava, vaikka kuinka yritän muistuttaa itselleni, ettei se ole maailmanloppu.

Olenko sitten kotisynnyttäjänä epäonnistunut?

Nämä ajatukset ovat todella turhia ja huonoja tähän hetkeen. Enkö halunnut synnyttää kotona juuri sen takia, että saisin rauhallisen ja onnellisen synnytysilmapiirin? Suorituspaineet eivät nyt oikein sovi kuvioon, mutta toisaalta en pääse näitä tunteita pakoonkaan. Parempi sanoa ne ääneen kuin padota sisälle. Minulla on oikeus olla peloissani.

Onneksi minulla on synnytystiimini.

Ihana kotiloni on auttanut ja tukenut minua parhaalla mahdollisella tavalla, pitänyt mieleni rauhallisena. Doulani jaksaa joka päivä muistaa minua ja lähettää kannustavia viestejä. Mieheni pysyy positiivisena ja auttaa minua jaksamaan. Suurin harmistuksen aihe on, että toisen kotilomme loma alkaa tänään eikä hän pääse mukaan synnytykseen.

Mitenköhän jaksan vielä? Miten pidän mieleni positiivisena? Miten ihmeessä saan tämän synnytyksen käynnistymään?

Kevennystä

Vauvan odottaminen lasketun ajan jälkeen voi tosiaan olla välillä vähän turhauttavaa. Odottavan aika on pitkä, kun aika vaan matelee. Positiivista on, että olen viime yönäkin nukkunut ihanaakin ihanammat 9 tunnin yöunet, vain parilla vessakäynnillä. Jotenkin aavistelen, että ehjät yöunet saa unohtaa hetkeksi, kun tämä pikkuisemme päättää syntyä.

Nautin siis levosta vielä, kun ehdin.

Toinen päivän lepohetki on esikoisemme päiväuniaikaan. Tuolla 2-vuotiaallamme on päivisin aivan käsittämättömän määrä energiaa, mutta vastapainoksi hän nukkuu 2-3 tunnin päiväunia. Äiti kiittää. Päiväuniajat olen viime viikkoina opetellut ottamaan rauhallisesti. Suosikkipuuhaani on lepääminen katsellen sarjoja ja leffoja.

Uusi suosikkisarjani on brittiläinen ”Call the Midwife”, jota on nyt tullut neljän jakson verran.

Sarja sijoittuu 50-luvun loppupuolen Itä-Lontooseen ja perustuu Jennifer Worthin  kirjoittamaan omaelämänkerralliseen trilogiaan kätilön työstä aikana, jolloin vähävaraisimmissa kaupunginosissa suurin osa synnytyksistä tapahtui vielä kotona. Worthin kirjoja en ole lukenut, mutta BBC:n toteuttama sarja on katsomisen arvoinen. Synnytykset kuvataan kauniisti osana elämää ja vaikka jotkut tuon ajan käytännöt tuntuvat hassuilta, henkii kätilöistä synnyttävien naisten kunnioitus ja lämminhenkisyys. Suosittelen kaikille synnytysfaneille!

 

Ps. Kiitos Johannalle FB-vinkistä!