Tiistai-iltana 21.2. menen nukkumaan rauhallisin mielin, vaikka päivä on ollut henkisesti raskas. Viikkoja on nyt 41+6. Sopimus kotilon kanssa kotisynnytyksen ehdoista on selkeä. Voin synnyttää kotona, jos synnytys ehtii käynnistyä itsekseen vielä ennen huomista aamua, mutta olen oikeastaan aika varma, ettei niin tule tapahtumaan. Sydämessäni jo tiedän, etten ota vauvaamme vastaan kotona.
Tässä vaiheessa pyörittelen päässäni eri vaihtoehtoja synnytyksen käynnistämisen suhteen. Menemmekö sovitusti sairaalaan huomenna käynnistykseen? Odotanko vielä yhden päivän, jos synnytys sittenkin käynnistyisi itsekseen?
7.00
Aamulla herään hädissäni. Itkettää ja pelottaa.
Äitiyskortissa on kehoitus soittaa synnytysosastolle 14 kello 7.00. En saa soitettua. En soita. Keitän aamupuuroa tuttuun tapaan meille kolmelle. Kyyneleet valuvat poskille, kun yritän saada puuroa syötyä. Esikoinen taitaa olla hieman hämmentynyt äidin hädästä, vaikka yritänkin vakuuttaa hänelle kaiken olevan kunnossa.
8.00
Saan soitettua kotilolleni Anulle ja purettua hieman pahaa oloani. Rauhoitun. Suurin huoleni on, ettei synnytys lähdekään käyntiin kalvojen puhkaisulla. Toinen huoleni on esikoisestamme erossa oleminen. Ikävöin häntä jo nyt, kun hän on tuossa vieressä. Kannan syyllisyyttä, koska minusta ei ole nyt antamaan hänelle hänen tarvitsemaansa huomiota. Pieni reppana, joka ei voi ymmärtää tilannetta laisinkaan. Hän on niin reipas ja jaksaa hymyillä. Äidin rakas.
Onneksi mieheni on tukenani. Hän halaa, lohduttaa, huomioi esikoisen, siivoaa ja kertoo huonoja vitsejään. Saa minut hymyilemään kyynelten läpi.
9.00
Päätämme lähteä sairaalaan. Saan soitettua sinne vasta 9.30 aikaan, mutta meidät toivotetaan tervetulleiksi. Lapsemme syntyy sittenkin tänään. Jostain syystä olen yhtäkkiä aivan varma, että synnytys menee nopeasti, kunhan vaan saamme sen lähtemään käyntiin.
Soitan doulalle. Soitan siskolleni. Itken ja pakkailemme tavaroita. Tavaramäärän perusteella voisi luulla, että olemme lähdössä viikon mökkilomalle. On vaikeaa keskittyä. Mitä tarvitsemme synnytykseen? Mitä itsellemme? Mitä vauvalle? Mitä esikoinen tarvitsee hoidossa?
10.00
Aurinko paistaa, kun pakkaamme tavarat autoon ja rutistan esikoista pihallamme. Menemme mummilaan, minne hän jää hyvin mielin mummin hoiviin odottamaan kummitätiään ja serkkuaan. Minulla on koko ajan pala kurkussa, mutta olo alkaa helpottamaan, kun lähdemme hakemaan kotiloamme ja suuntaamme kohti Kätilöopistoa.
11.00
Minulle iskee autossa kamala nälkä. Käymme vielä Kätilöopiston kahvilassa, missä syön sämpylän, mehua ja jaamme mieheni kanssa laskiaispullan. Kädet tärisevät, mutta Anu ja mieheni onnistuvat pitämään mielialani hyvänä jutustelemalla niitä näitä. Menemme hissillä 4. kerrokseen, missä saamme kuitenkin kuulla, että pääsen sittenkin synnyttämään Haikaranpesään. Ihanaa. Kuten Anu sanoo, nyt on hyvä flow.
Haikaranpesässä meidät ottaa vastaan kaksi hymyilevää kätilöä, toinen heistä on kätilöharjoittelija. Minulla on heti heidän suhteensa positiivinen tunne. He ovat selvästi tutustuneet kaikkiin toiveisiini, mutta pyydän heitä vielä lukemaan eilen illalla kirjoittamani päivitetyn synnytystoivelistan. Harjoittelija toteaa rohkaisevasti, että nyt luomme minulle toivomani kotisynnytyksen sairaalaan. Hyvä olo. Enää ei pelota.
12.00
Vauvan sydänkäyrää seurataan hetken aikaa ja sitten lääkäri tulee puhkaisemaan kalvot. Lääkäri meinaa ensin laittaa scalp-anturin, mutta toiveideni mukaan se jätetään tekemättä. Lapsivesi on vaaleanpunertavaa ja yllätyn, ettei sitä tule yhtään niin paljon kuin esikoisen synnytyksessä.
Sitten vain odotellaan. Kävelen ympäri synnytyssalia, juttelemme. Istun keinutuoliin ja Anu laittaa akuneuloja vauhdittamaan synnytyksen käynnistymistä. Hiljalleen alan tuntemaan pieniä supistuksia. Välillä pitää ihan pysähtyä hengittämään. Kellosta katson, että supistuksia tulee noin 7-8 minuutin välein. Kyllä vain, nämä ovat jo ihan niitä oikeita supistuksia. Voi miten olenkaan onnellinen, ettei supistusten käynnistämiseen tarvittu oksitosiinitippaa!
13.00
Pohdin, mihin aikaan TENS olisi hyvä virittää käyttöön. Päätämme kuitenkin ensin lähteä mieheni kanssa kävelylle. Ainakin ammeen pumppu pitää hakea autosta noin 200 metrin päästä. Anu lähtee syömään. Autolle kävellessä tulee muutama kovempi supistus ja tajuamme, ettei nyt tehdä enää pidempää kävelylenkkiä. Soitan vielä siskolleni ja doulalle kertoakseni tilannestatuksen. Harmittaa, ettei doulani ole mukana synnytyksessä.
Takaisin tullessa pitää jo pysähtyä ottamaan jokainen supistus vastaan keskittyen hengittämiseen. Kellotan supistuksia iPhonen supistuslaskurilla ja sen mukaan supistuksia tulee reilun kolmen minuutin välein. Yksi supistus kestää noin 45 sekuntia. Päätämme vielä kävellä rappusia takaisin 5. kerrokseen. Jokaisessa kerroksessa tulee supistus ja minun on nojattava kaiteeseen ja keskityttävä hengittämiseen. Tekisi mieli jo käyttää ääntä.
14.00
Olemme taas synnytyssalissa. Teen nenähuuhtelun sarvikuonolla, ettei nuhainen nenä haittaisi hengittelyä supistusten aikana. TENS laitetaan paikalleen ja harjoittelen sen käyttöä. Se todella auttaa, mutta olisi varmaan ollut parempi ottaa TENS käyttöön jo aiemmin. Supistukset alkavat nyt olla todella voimallisia. Supistuksen tullessa laitan TENSin boostin päälle ja lähden liikkeelle. Alan käyttämään ääntä. Aaaaaaaaa-vokaali auttaa ja supistus supistukselta minun täytyy lisätä äänen voimakkuutta.
Jossain vaiheessa tajuan ottaa supistuksen aikana kiinni mieheni kaulasta ja ottaa hänestä tukea. Voi miten saankaan hänestä lohtua. Hän tuoksuu hyvältä ja pitää kiinni. Haluan kertoa hänelle, kuinka paljon rakastan häntä.
Annan supistusten tulla enkä yritä laittaa vastaan, vaikka supistuksissa alkaa olla intensiivistä voimaa, joka hieman pelottaa minua. Huudan entistä kovempaa, kun supistuksen huippu tulee. Tunnen kuinka kohdunsuu avautuu ja alan tuntea painon tunnetta. En oikein osaa hyödyntää mitään mielikuvia supistusten tukena. Heittäydyn vaan mukaan ja annan mennä.
Käsken mieheni ja Anun alkamaan äkkiä täyttämään ammetta. Jossain tajunnan takamailla tiedän, että sen kanssa alkaa olla kiire. Käytämme Haikaranpesän valmiiksi täytettyä ammetta ja mieheni alkaa laskea siihen vettä.
14.20
Iltavuoron kätilö tulee esittäytymään ja haluaa katsoa kohdunsuun tilanteen. Pyydän olemaan nopea, sillä en todellakaan aio maata kauan sängyllä. 6 cm auki, hienosti etenee. En olisi ollut yllättynyt, jos olisin ollut enemmänkin auki.
Viimeinen supistus ennen altaaseen menoa on erilainen kuin aiemmat. Huudan erilaisella kovemmalla äänellä ja tunnen, miten vauva tulee alemmas. Nyt painaa jo kovasti.
14.45
Menen ammeeseen ja olen aluksi hieman hukassa. En tiedä, miten päin minun pitäisi olla. Olin juuri ehtinyt pääsemään hyvään rutiiniin supistusten kanssa ja nyt tuntuu, että olen irrallani ja avuton. Vesi tuntuu todella hyvältä, mutta tunnen epäilyjen heräävän. Kohta tapahtuu ja tajuan tässä vaiheessa hyvin kirkkaasti, millaisella raa’alla voimalla kehoni työskentelee.
En pysty tekemään supistusten voimalle yhtään mitään. Mieheni hyppää altaaseen pyynnöstäni, mutta taitaa olla siellä vain yhden todella voimakkaan supistuksen ajan. Anu lohduttaa, että kehoni pystyy kyllä tähän. Vastaan epätoivoisesti, että kehoni ehkä pystyy, mutta minä en pysty.
14.50
En tiedä, kuinka monta supistusta altaassa ehtii kokonaisudessaan tulla. Kolme tai neljä. Sitten tunnen, että ponnistus alkaa. Anu soittaa kelloa ja kätilöt tulevat huoneeseen. Heitä on kolme. Aamuvuoron harjoittelija on jäänyt seuraamaan syntymää ja iltavuoron kätilön tueksi on tullut toinen avustava kätilö. Kätilö haluaisi taas tutkia kohdunsuun tilannetta, mutta totean, ettei tässä vaiheessa nyt aleta mitään tutkimuksia tekemään. Vauva tulee. En todellakaan pystyisi pidättämään, vaikka käskettäisiinkin. Kätilöt tarkistavat tilanteen peilillä ja pää näkyykin jo.
15.00
Nyt kehoni ponnistaa jo vauvaa ulos. Voima on käsittämätön. Yritän hengittää. Haen sopivaa asentoa. Olen kyykyssä ja polviseisonnassa. Keskityn vain siihen, etten pistä vastaan. Haluan antaa vauvan syntyä. En oikein edes tiedä, missä asennossa lapsi lopulta syntyy, mutta yhtäkkiä tunnen kiristystä ja pää tulee ulos. Ehdin ihmetellä, ettei minua satu ollenkaan. Sitten olkapäät ja loputkin vauvasta luiskahtavat ulos.
Menee hetki tajuta, että vauva on todella kokonaan vedessä. Otan hänet syliini ja en voi olla hokematta, kuinka kaunis hän on. Hän todella on kaunis ja en voi olla ihmettelemättä, joko hän on täällä. Kaikki meni sellaisella voimalla ja nopeudella, että olemme kaikki hieman hämmästyneitä. Syntymäajaksi kirjataan 15.02.
Tässä vaiheessa millään ei ole enää oikein väliä. Ihastelemme vauvaa. Otetaan kuvia. Vauvan päälle laitetaan lämmin pyyhe ja hän on sylissäni. Itkeekin hieman ja sitten tarkkailee ympärilleen. Tarkistan jossain vaiheessa sukupuolen. Tyttö hän on, niin kuin osasimme odottaakin. Kaunis pieni tyttömme.
Annamme napanuoran sykkiä loppuun ja sitten mieheni katkaisee sen. Altaaseen ei tule yhtään verta eikä minua satu mihinkään. Nousen altaasta ja isä saa pikkuisen vauvansa hetkeksi syliin. Siirryn sängylle ja otan vauvan ihoani vasten. Hän on niin pieni. Niin ihmeellinen. Ja niin oma.
16.00
Vauva imee ammattilaisen ottein ensin toisesta ja sitten vielä toisesta rinnasta. Odotamme istukkaa ilman jälkeisvaiheen oksitosiinipiikkiä ja Anu laittaa akuneuloja. Täydellinen istukka syntyy kevyesti ja helposti tunnin odottelun jälkeen kello 16.02. Alapäästä löytyy pieni nirhauma, johon kätilö haluaa laittaa kaksi tikkiä. Vuotoa tulee niukasti. Synnytys kirjataan päättyneeksi.
En voisi olla onnellisempi.
Sain kauniin lapsen.
Sain kauniin synnytyksen.
Sain enemmän kuin olisin ikinä voinut pyytääkään.
Minun kotisynnytykseni 