Synnytysmatkaa verrataan joskus labyrinttiin. Jokaisen pitää kulkea oma matkansa labyrintissa kohti synnytystä. Ja synnytyksen jälkeen pitää vielä kulkea matka labyrintissa toiseen suuntaan. Olen kulkenut sitä matkaa viimeiset kuukaudet, välillä tietoisesti ja välillä alitajunnan turvallisessa suojassa. Eevi on kohta viiden kuukauden ikäinen ja nyt huomaan alkavani olla hiljalleen valmis aktiivisesti työstämään synnytyskokemustani. Nyt alkaa olla oikea hetki puhua synnyttämisestä, pohtia ja käsitellä.
Koin upean voimaannuttavan synnytyksen.
Se on varmaa. En saanut kotisynnytystä, mutta tämä synnytys oli taatusti elämäni hienoin kokemus. Jotain niin voimallista ja kaunista. Uskoinko edes itse, että pystyisin siihen? Uskoinko, että osaisin ja että minun kehoni osaisi? Teoreettisella tasolla tiesin sen kaiken, mutta oli huikeaa käytännössä huomata, miten kehoni työskenteli juuri niin kuin pitikin. Ollaan me naiset ilmiömäisiä. Minä olen ilmiömäinen. Tällä hetkellä olo on sellainen, että voisin synnyttää ihan koska vaan uudestaan (kotona!).
Olen pettynyt myös. Kyllä olen.
Nyt saan sanoa sen ääneen. Kyllä minä olen pettynyt. Oikein karvaasti pettynyt. Sillä tavalla, että kurkkua kuristaa ja rintaa raastaa. Lapsellisen pettynyt. Sillä tavalla pettynyt, kuin on lapsi, jonka tekisi mieli heittäytyä maahan kiukuttelemaan, kun ei saanutkaan kauan odottamaansa lelua, vaan sen toisen ihan väärän lelun. Se toinenkin lelu on hieno, muttei se lelu, minkä olin itse itselleni valinnut. Se oli kuitenkin jonkun toisen valitsema lelu.
Pettymyksen tunne on ristiriitainen. Olen kovasti pohtinut, onko minulla edes oikeutta tähän pettymyksen tunteeseen. Minulla on kaunis lapsi. Terve lapsi. Kaunis lääkkeetön synnytys. Mutta silti. Synnytykseni oli paras mahdollinen kokemus vallinneissa olosuhteissa. Mutta siti olen pettynyt. Pettymys liittyy moneen asiaan. Pieniin ja hölmöihin asioihin. Suurempiin asioihin. En jaksa vielä eritellä tarkemmin pettymystäni. Kirjaan vain itselleni muistiin kipeimmät kohdat ja otan ne käsittelyyn, kun hetki tuntuu oikealta.
- Olisin ihan hyvin voinut synnyttää kotona turvallisesti. Aikaraja koti- ja sairaalasynnytyksen välillä oli keinotekoinen. Kalenteriin merkitty päivä.
- En olisi halunnut käynnistettyä synnytystä. Kaikki meni hyvin, mutta olisi voinut käydä toisinkin.
- Emme päässeet kotiutumaan suoraan synnytyssalista, vaikka olisimme halunneet. Yöpymisestämme sairaalassa saneli lääkäri, jota emme koskaan tavanneet. Emme saaneet kunnon perusteluita. En vieläkään ihan ymmärrä, miksi emme voineet lähteä kotiin. Menin sitten kuitenkin sairaalassa siihen tilaan, jossa otetaan vaan kyseenalaistamatta olosuhteet annettuina. En halunnut pilata synnytyksenjälkeistä euforiaa heittäytymällä vastahankaan?
- Ehkä typerin naurettavin pohdinta: menivätkö meidän rahamme hukkaan? Jos voisin nyt valita, niin laittaisin uudestaan samat rahat kotilopakettiin, vaikka tietäisinkin lopputuloksen etukäteen. Oli se sen arvoista. Mutta siltikin.
- Voinko edes sanoa olevani kotisynnyttäjä? Olinko se sittenkin minä itse, joka aiheutin synnytyksen menemisen yliajalle? Enkö ollutkaan valmis synnyttämään kotona? Olisinko voinut tehdä jotain paremmin, vielä jotain enemmän? Olenko pettynyt eniten itseeni?
Moni asia meni synnytyksessäni uskomattoman hyvin. Ihan kuin olisi tähtiin kirjoitettu, että niin sen pitää mennäkin. Olimme kuin enkelien suojeluksessa heti kun astuimme sairaalan ovista sisään. Kaikki eteni täydellisessä flowssa. Ihan kuin joku jostain ylempää olisi vähän vedellyt oikeista naruista. Siitä olen iäti kiitollinen.
Nyt pitää silti alkaa työstämään näitä toisiakin tunteita. Niitä ristiriitaisia tunteita. Arki vaan vyöryy päälle eikä ole kovin montaa hetkeä pysähtyä rauhassa pohtimaan. Otetaan yksi ajatus kerrallaan.
Mielelläni kuulisin mietteitä teiltä muilta, joiden toivoma kotisynnytys ei syystä tai toisesta onnistunutkaan. Miltä se tuntui? Miten käsittelit asiaa? Oletko jo sinut asian kanssa?
Minun kotisynnytykseni 
*halaus*
Sinä olet ihana upea KOTIsynnyttäjä! Henkisesti olet käynyt ihan saman tien kuin kotona synnyttänyt, jos et jopa pidemmän. Pettynyt saa olla, mutta ole armollinen itsellesi ja nauti ihanan synnytyksesi muistoista!
hei ja kiitos että olet jakanut synnytyskokemustasi ja avoimesti kertonut myös pettymyksen tunteista ja oikeudesta niihin. olen eläytynyt tarinaasi niin kovin ja jaan monia samoja tunteita prosessiin liittyen. meillä oli kolmannen lapsen kohdalla harras toive synnyttää kotona, sillä edelliset synnytykset olivat helppoja. valmistelimme altaan ja ihanat tilat synnytykselle. olin intuitiivisesti varma, että saan synnyttää kotona. raskauteni meni pitkälle yli vko 42. lopulta lapsivesi meni eikä synnytys käynnistynyt kotonakaan kunnolla akupunktiosta huolimatta. puoli tuntia nielin kotona pettymystä ja lopulta suuntasimme sairaalaan, lapsivesien menosta 38 tuntia. jännitimme, että saammeko nuhteita sairaalassa, mutta vastaanotto olikin hyvä ja lämmin. he ymmärsivät toiveemme luomukäynnistyksestä, mutta olin jo valmis pieneen annokseen troppia tulehdusriskien vuoksi. tunsin levollista nöyryyttä asian suhteen ja ajattelin ettei henkilökohtaisia toiveita täytetä ehdolla millä hyvänsä. tulehdusriski on kuitenkin olemassa. sain pienen määrän oksitosiinia ja sitten mentiin, 4,5 tuntia ja lapsi oli ulkona, mutta hän oli niin iso, että kotona olisin ollut peloissani ponnistusvaiheen pitkittyessä (edelliset kun tulivat alle vartissa). sain tosissani tehdä tunnin ajan töitä, että lapsi saatiin ulos.pysyin ehjänä, eikä synnytykseen tarvinnut puuttua millään tavalla.
jälkikäteen harmitti, että olen puhunut etukäteen niin paljon kotisynnytyksestä ja toiveistani. en julistaen tai sankariäititarinaa etsien identiteettini tueksi, vaan aidosti kertoen, ettei synnytys ole aina sairaus. se voi tapahtua kotona, jos kaikki menee hyvin.
vanhan kansan naiset pitivät synnytyksensä salassa. nyt ymmärrän miksi. kotisynnytystoiveet herättivät kovasti tunteita, myös heissä, keille näin intiimi asia ei kuulunut ja monet halusivat siitä keskustella. piti olla valmis ottamaan vastaan ympärillä olevien ihmisten toiveet ja pelot ja hermostumiset raskausajan pitkittyessä viikolle 43. ympärillä olevien ihmisten kantaminen oli aika raskasta. suurin osa tietenkin luotti, että lähdemme sairaalaan, jos kaikki ei etene kuin juna niin kuin edellisissä synnytyksissä. monet kaatoivat kuitenkin jännityksensä raskaana olevalle eivätkä kunnioittaneet pesintärauhaani. elän tiiviissä kyläyhteisössä, mutta olen yllättynyt siitä, kuinka moni tuppaa henkisesti mukaan intiimiin prosessiin. ehkä sinun läheisesi osasivat toimia tässä asiassa hienovaraisemmin.
poliklinikkasynnytys on yllättävän vaikea järjestää. päätimme etukäteen, että jos kaikki on hyvin, puemme vaatetta päälle ja yksinkertaisesti teemme lähtöä. aina löytyy joku syy, miksi ei voisi lähteä. päätimme hoitaa asian tyylikkäästi ja hiljaisen päättäväisesti. lääkäri piti pitkän rauhallisen puheen riskeistä, kuuntelimme. puheen jälkeen totesin, että kaikki on selvää ja olemme lapsen suhteen valppaina. vakuutin, että otamme herkästi yhteyttä, jos jotain ilmenee. vapautimme lääkärin vastuusta. lopulta kätilöt päästivät meidät jo viisi tuntia synnytyksestä ihan oma-aloitteisesti, kun siinä pukeissa vain odotimme, että kello lyö tarpeeksi. harmittaa, että lähdön hetkellä pitää jaksaa olla aika päättäväinen.
kotisynnytyksestä olisimme olleet kiitollisia. pikainen sairaalareissu oli palkitseva sekin, tottakai, saimme terveen lapsen ja pysyin kasassa. meidänkään harras toive ei toteutunut, mutta synnytyksen suhteen oma nöyryyteni ja kunnioitus kasvoi. ehkä helpot synnytykset ovat saaneet minut suhtautumaan asiaan liiankin kevytmielisesti. kolmas synnytys ei välttämättä ole samanlainen kuin eka ja toinen. en ehkä aina ole pystynyt suhtautumaan äitien synnytyskomplikaatioihin tarpeeksi empaattisesti, tämän kokemuksen jälkeen osaan varmasti suhtautua paremmin.hyvää jatkoa ja äitiyslomaa,
h a n n a