Synnytysmatkaa verrataan joskus labyrinttiin. Jokaisen pitää kulkea oma matkansa labyrintissa kohti synnytystä. Ja synnytyksen jälkeen pitää vielä kulkea matka labyrintissa toiseen suuntaan. Olen kulkenut sitä matkaa viimeiset kuukaudet, välillä tietoisesti ja välillä alitajunnan turvallisessa suojassa. Eevi on kohta viiden kuukauden ikäinen ja nyt huomaan alkavani olla hiljalleen valmis aktiivisesti työstämään synnytyskokemustani. Nyt alkaa olla oikea hetki puhua synnyttämisestä, pohtia ja käsitellä.
Koin upean voimaannuttavan synnytyksen.
Se on varmaa. En saanut kotisynnytystä, mutta tämä synnytys oli taatusti elämäni hienoin kokemus. Jotain niin voimallista ja kaunista. Uskoinko edes itse, että pystyisin siihen? Uskoinko, että osaisin ja että minun kehoni osaisi? Teoreettisella tasolla tiesin sen kaiken, mutta oli huikeaa käytännössä huomata, miten kehoni työskenteli juuri niin kuin pitikin. Ollaan me naiset ilmiömäisiä. Minä olen ilmiömäinen. Tällä hetkellä olo on sellainen, että voisin synnyttää ihan koska vaan uudestaan (kotona!).
Olen pettynyt myös. Kyllä olen.
Nyt saan sanoa sen ääneen. Kyllä minä olen pettynyt. Oikein karvaasti pettynyt. Sillä tavalla, että kurkkua kuristaa ja rintaa raastaa. Lapsellisen pettynyt. Sillä tavalla pettynyt, kuin on lapsi, jonka tekisi mieli heittäytyä maahan kiukuttelemaan, kun ei saanutkaan kauan odottamaansa lelua, vaan sen toisen ihan väärän lelun. Se toinenkin lelu on hieno, muttei se lelu, minkä olin itse itselleni valinnut. Se oli kuitenkin jonkun toisen valitsema lelu.
Pettymyksen tunne on ristiriitainen. Olen kovasti pohtinut, onko minulla edes oikeutta tähän pettymyksen tunteeseen. Minulla on kaunis lapsi. Terve lapsi. Kaunis lääkkeetön synnytys. Mutta silti. Synnytykseni oli paras mahdollinen kokemus vallinneissa olosuhteissa. Mutta siti olen pettynyt. Pettymys liittyy moneen asiaan. Pieniin ja hölmöihin asioihin. Suurempiin asioihin. En jaksa vielä eritellä tarkemmin pettymystäni. Kirjaan vain itselleni muistiin kipeimmät kohdat ja otan ne käsittelyyn, kun hetki tuntuu oikealta.
- Olisin ihan hyvin voinut synnyttää kotona turvallisesti. Aikaraja koti- ja sairaalasynnytyksen välillä oli keinotekoinen. Kalenteriin merkitty päivä.
- En olisi halunnut käynnistettyä synnytystä. Kaikki meni hyvin, mutta olisi voinut käydä toisinkin.
- Emme päässeet kotiutumaan suoraan synnytyssalista, vaikka olisimme halunneet. Yöpymisestämme sairaalassa saneli lääkäri, jota emme koskaan tavanneet. Emme saaneet kunnon perusteluita. En vieläkään ihan ymmärrä, miksi emme voineet lähteä kotiin. Menin sitten kuitenkin sairaalassa siihen tilaan, jossa otetaan vaan kyseenalaistamatta olosuhteet annettuina. En halunnut pilata synnytyksenjälkeistä euforiaa heittäytymällä vastahankaan?
- Ehkä typerin naurettavin pohdinta: menivätkö meidän rahamme hukkaan? Jos voisin nyt valita, niin laittaisin uudestaan samat rahat kotilopakettiin, vaikka tietäisinkin lopputuloksen etukäteen. Oli se sen arvoista. Mutta siltikin.
- Voinko edes sanoa olevani kotisynnyttäjä? Olinko se sittenkin minä itse, joka aiheutin synnytyksen menemisen yliajalle? Enkö ollutkaan valmis synnyttämään kotona? Olisinko voinut tehdä jotain paremmin, vielä jotain enemmän? Olenko pettynyt eniten itseeni?
Moni asia meni synnytyksessäni uskomattoman hyvin. Ihan kuin olisi tähtiin kirjoitettu, että niin sen pitää mennäkin. Olimme kuin enkelien suojeluksessa heti kun astuimme sairaalan ovista sisään. Kaikki eteni täydellisessä flowssa. Ihan kuin joku jostain ylempää olisi vähän vedellyt oikeista naruista. Siitä olen iäti kiitollinen.
Nyt pitää silti alkaa työstämään näitä toisiakin tunteita. Niitä ristiriitaisia tunteita. Arki vaan vyöryy päälle eikä ole kovin montaa hetkeä pysähtyä rauhassa pohtimaan. Otetaan yksi ajatus kerrallaan.
Mielelläni kuulisin mietteitä teiltä muilta, joiden toivoma kotisynnytys ei syystä tai toisesta onnistunutkaan. Miltä se tuntui? Miten käsittelit asiaa? Oletko jo sinut asian kanssa?
Minun kotisynnytykseni 