Itku

Eilen illalla se tuli. Itku. Itkin yötä vasten miehen olkapäähän nojaten ja annoin kaiken pelon ja pahan olon tulla ulos. Olen melkein väkisin keskittynyt viime päivät pitämään itseni positiivisena ja reippaana ja olen hokenut niin itselleni kuin muillekin, ettei sairaalaan päätyminen ole katastrofi. Olen saanut paljon rohkaisevia kommentteja, että sairaalasynnytys voi olla kaunis kokemus ja uskon kyllä sen sydämessäni.

Tosiasia kuitenkin on, etten minä ole henkisesti valmistautunut synnyttämään sairaalassa vaan kotona.

Itku helpotti. Se vapautti ymmärtämään, etten ole sittenkään vielä käsitellyt sairaalasynnytystä aitona todellisena vaihtoehtona. Tajusin myös, että vaikka sairaalasynnytyksen pohtiminen saattaa häiritä kotisynnytykseen keskittymistä, se on asia, joka minun on ihan pakko käsitellä nyt eikä vasta sairaalan ovella. Minun on ihan pakko valmistautua henkisesti menemään sairaalaan synnyttämään. Jos synnytysmatkani vie sairaalaan, haluan tehdä siitä parhaan mahdollisen kokemuksen.

Aika vaan käy vähiin. Synnytän joka tapauksessa tällä viikolla. Olen tehnyt valmistautumistyötä kotisynnytystä varten kuukausien ajan ja nyt minulla on enää muutama päivä aikaa valmistautua kokonaan toisenlaiseen synnytykseen. Joudun korvaamaan mielikuvani kokonaan toisilla ja hyväksymään, etten saa sellaista synnytyskokemusta, jonka haluan.

Minua pelottaa.

Minua pelottaa kaikkein eniten tuntematon ja se, etten pysty vaikuttamaan itse synnytyksen tapahtumiin. Nyt alkavaan viikkoon sisältyy ihan liikaa muuttuvia tekijöitä, joita en pysty ennustamaan ja se pelottaa ihan hirveästi. Minun on etsittävä vastauksia moneen kysymykseen.

Voiko vauva hyvin?

Ehtiikö synnytys vielä käynnistymään luonnollisesti ja saanko sittenkin toivomani kotisynnytyksen?

Mitä jos synnytys käynnistyy huomenna illalla tai yöllä, joudunko lähtemään sairaalaan kuitenkin kesken synnytyksen?

Mitä yliaikaiskontrollissa tapahtuu?

Saanko vielä odottaa synnytyksen luonnollista käynnistymistä, kun 42 viikkoa on täynnä?

Voidaanko minut pakottaa synnytyksen käynnistämiseen, vaikka minun ja vauvan vointi olisi hyvä?

Miten synnytyksen käynnistäminen tapahtuu kohdallani? Puhkaistaanko kalvot? Käytetäänkö ballonkia? Oksitosiinia? Cytotecia?

Joudunko odottamaan synnytyksen käynnistymistä osastolla vai saanko tulla kotiin?

Onko synnytystoiveeni luettu ja kunnioitetaanko niitä?

Minne esikoisemme menee? Kuinka kauan hän joutuu olemaan äidistä erossa?

Jos joudun olemaan osastolla, saako mieheni olla siellä kanssani?

Tuleeko kotiloni mukaan sairaalaan?

Voinko käyttää synnytysallasta? Voinko synnyttää veteen?

Mitä jos pelkään liikaa ja synnytys menee sen takia pieleen?

Mitä jos joudun sektioon?

Voinko yliaikaisen vauvan kanssa saada poliklinisen synnytyksen ja kotiutua mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen?

Jos joudumme jäämään sairaalaan, saammeko perhehuoneen?

Jos emme saa perhehuonetta, joudunko jäämään ihan yksin sairaalaan vauvan kanssa ja jakamaan huoneen vieraan ihmisen kanssa?

Miten onnistun käsittelemään synnytyskokemukseni?

Saanko olla pettynyt vaikka tärkeintä on terve vauva?

Näiden kaikkien kysymysten lisäksi päässä risteilee epärealistisia itsesyytöksiä. Olenko jotenkin onnistunut itse jännittämiselläni estämämään synnytyksen käynnistymisen? Olisinko voinut tehdä jotain enemmän tai paremmin?

Onko jotain, mitä voisin vielä tehdä?

Ps. Hieman lohtua sain, kun aloin katselemaan esikoisemme odotusajan äitiyskorttia. Tajusin, miten paljon sillä papereihin kirjatulla lasketulla päivämäärällä onkaan väliä ja miten paljon se vaikuttaa omiin odotuksiin. Esikoisemme laskettu aika on itse asiassa mennyt koko ajan neljän päivän viiveellä, kun tämän nykyisen raskauden ”eräpäivä” kulkee kaksi päivää etuajassa. Itse asiassa esikoisemme on syntynyt raskausviikolla 41+5 eikä 41+1 ja tämän nykyisen kanssa mennään vasta viikoilla 41+3, jos katsotaan ultran mukaista laskettua aikaa. Jostain syystä tämä ajatus lohduttaa minua suunnattomasti.

Pps. Lisään vielä tämän loppuun sellaisen kommentin, jonka uskoisin kyllä olevan jokaiselle tämän blogin lukijalle itsestäänselvyys. Minulle ihan kaikkein tärkeintä on viime kädessä vauvamme hyvinvointi ja se, että olemme saamassa perheeseemme uuden jäsenen koko loppuelämämme ajaksi. Synnytyskokemus on minulle tärkeä asia, mutta ei mitään verrattuna siihen tosiasiaan, että pääsen pian tapaamaan rakkaan vauvani. Tällä hetkellä olen vakuuttunut, että vauvamme voi mainiosti – raukka vaan on ehkä erehtynyt luulemaan, että tie kohdusta ulos kulkee äidin kyljen kautta jalat edellä…