Politiikkaa

Synnyttäminen ei ole vain synnyttämistä. Siihen sisältyy monenlaista poliitiikkaa, vaikkei keskimääräinen synnyttäjä tule sitä välttämättä edes ajatelleeksi. Varsin moni nainen on ihan tyytyväinen synnytyskokemukseensa. Synnyttäminen ei ole kaikille mitään ihmeellistä. Ei mitään järkyttävän kamalaa, muttei voimaannuttavan ihanaakaan. Mennään sairaalaan, tullaan kotiin vauvan kanssa ja jatketaan elämää. Tärkeintä on, että lopputuloksena on terve lapsi.

Synnyttämiseen liittyy kuitenkin aina politiikkaa. Politiikka liittyy synnytysyksiköihin ja niiden tarjoamiin palveluihin. Politiikka liittyy resursseihin, joita sairaaloilla on käytettävissään. Politiikka liittyy siihen, millaista koulutusta lääkäreille, kätilöille ja terveydenhoitajille tarjotaan. Politiikka liittyy siihen, millaista tukea ja tietoa synnytykseen valmistautuva nainen saa raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen.

Tosiasia on, ettei suomalaisilla naisilla ole kovin paljon valinnanvaraa synnyttämisen suhteen.

Toukokuun 2011 alusta voimaantulleen uuden terveydenhuoltolain mukaan suomalainen nainen saa valita itse synnytyspaikkansa. Käytännössä valinnanvaraa ei juurikaan ole tarjolla. Vain pienen pieni promillemäärä kaikista synnyttäjistä päätyy vuosittain suunniteltuun kotisynnytykseen. Sairaalan ja kodin hyviä puolia yhdistäviä kätilöjohtoisia ”birthing centereitä” ei meillä Suomessa ole. Suurin osa synnyttää siis oman paikkakuntansa sairaalassa. Niissä puitteissa, mitä kyseisessä sairaalassa on tarjolla.

Sairaalan käytäntöihin liittyy aina vallankäyttöä. Jokaisessa sairaalassa on omia käytänteitä, joita perustellaan joko turvallisuudella tai resursseilla. Käytänteitä, joista pidetään kiinni. Ohjeita, joita noudatetaan. Sääntöjä, joista ei voida tehdä poikkeuksia. Synnyttäjät huhuilevat toisilleen internetissä: Mitä missäkin sairaalassa on lupa tehdä ja mitä ei. Saanko ottaa doulan mukaan synnytykseen? Saanko synnyttää veteen? Saanko ottaa oman synnytysaltaan mukaan? Saanko syödä synnytyksen aikana? Saanko pitää omia vaatteita päälläni? Saanko ponnistaa jakkaralla? Saanko ottaa vauvani heti synnytyksen jälkeen syliini?

Läheskään aina käytäntöjä ei lähdetä kyseenalaistamaan. Synnyttäjät tyytyvät kohtaloonsa eivätkä lähde ”vaatimaan oikeuksiaan”. Kuinka paljon synnyttäjällä on yleensäkään oikeus vaatia, esittää toiveita ja laatia suunnitelmia synnytyksensä suhteen? Kenen omaisuutta synnytys on? Onko kyseessä ensisijaisesti naisen oma kokemus, josta hänellä on oikeus muokata haluamansa kokonaisuus vai yhteiskunnan rahoilla maksettava yleishyödyllinen palvelu, jonka tulisi kelvata kaikille sellaisenaan – ota tai jätä?

Entä kun edes asiantuntijat ja ammattilaiset, saati synnyttäjät, eivät ole yhtä mieltä siitä, mikä on turvallisinta äidille ja syntyvälle lapselle? Kumpi on tärkeämpää: mahdollisuus nopeaan hätäsektioon vai kodinomainen synnytysympäristö, jossa synnyttäjä tuntee olonsa turvalliseksi ja voi antaa synnytyksen edetä luonnollisesti? Kumpi on tärkeämpää: yksittäisen äidin itsemääräämisoikeus ja psykologinen hyvinvointi vai rutiinikäytänteiden noudattaminen, joiden on todettu tilastollisesti edistävän turvallisuutta? Kuka saa sanoa viimeisen sanan?

Todellinen valinnanvapaus lähtee siitä, että erilaisista vaihtoehdoista on saatavilla tietoa.

Synnytysvalmennusta ei voi ulkoistaa internetiin eikä sen sisältö voi rajoittua siihen, mihin auto viedään parkkiin synnytyssairaalaan saapuessa.

Tietoa synnyttämisestä tulee olla ensisijaisesti niillä terveydenhuoltoalan ammattilaisilla, joita synnyttäjä kohtaa raskausaikanaan. Neuvolan terveydenhoitajat ja neuvolalääkärit ovat mielestäni keskeisessä asemassa. Neuvola on ensimmäinen paikka, josta raskaana olevan naisen tulisi saada kattavasti tietoa erilaisista synnyttämiseen liittyvistä vaihtoehdoista. Myös luonnollisen synnytyksen eduista on kerrottava tasapuolisesti.

Miten synnyttäjä osaisi kaivata jotain sellaista, jonka olemassaolosta hänellä ei ole tietoa? Jos tieto synnyttämisestä rajoittuu ainoastaan perhe- ja synnytysvalmennuksessa jaettuun tietoon oman lähisairaalan (lääkkeellisestä) kivunlievityskavalkaadista, ei synnyttäjä osaa välttämättä odottaa yhtään sen enempää. Varsinkaan kun monesta suunnasta painotetaan, ettei synnytyssuunnitelmia kannata laatia, koska niitä ei voida kuitenkaan toteuttaa ja sitten tulee vaan pettymyksiä. Jostain syystä myös oletetaan, ettei uudelleensynnyttäjälle tarvitse tarjota tietoa ja tukea, ovathan he jo synnyttäneet aiemmin.

Myös harvinaisemmista valinnoista kiinnostuneelle tulee olla avoimesti tietoa tarjolla. Ei ole reilua, että esimerkiksi kotisynnytyksestä kiinnostuneen tulee itsenäisesti tehdä kohtuuttoman paljon salapoliisintyötä etsiessään asiallista tietoa aiheesta. Juuri se, että kotisynnytyksestä on niin vähän tietoa saatavilla tekee siitä jotain salamyhkäistä ja aiheuttaa ennakkoluuloja. Olisi kohtuullista, että terveydenhuollon ammattilaisilla olisi edes perustiedot aiheesta hallussa. Itse olen esimerkiksi jo useamman kerran neuvolassa törmännyt harhaluuloon, että suunniteltu kotisynnytys tarkoittaa sitä, että aion synnyttää kotona ilman kätilöiden läsnäoloa täysin itsekseni.

On tärkeää pitää mielessä, että vaihtoehtoja on aina olemassa. Synnytyspaikasta riippumatta.

Synnytyksen olosuhteisiin on mahdollista vaikuttaa pienilläkin asioilla, jotta jokainen synnyttäjä voi kokea olonsa mahdollisimman hyväksi ja turvalliseksi. Aivan jokaisessa synnytyssairaalassa on synnyttäjän kohtaaminen ihmisenä ja hänen toiveidensa kuuleminen ja kunnioittaminen mahdollista, vaikkei kaikkia yksittäisiä toiveita pystyttäisikään toteuttamaan. Ihmiset ovat yksilöllisiä ja myös synnyttäjät tarvitsevat yksilöllistä kohtelua. Resurssipula ja sairaalan käytännöt eivät voi olla syy ohittaa synnyttäjän oikeutta tulla kohdelluksi empaattisesti ja ystävällisesti.