Kipu

Tuleva synnytys on alkanut jännittämään minua. Hyvällä tavalla. Vatsassa lentelee perhosia ja on odottava olo. Kohta se tapahtuu. Tässä voi mennä viikko tai kuukausi, mutta synnytys väistämättä lähenee. Haluan synnyttää!

Ajattelen synnytystä paljon. Varsinkin illalla ennen nukahtamista synnyttäminen pyörii paljon mielessä ja synnytyksen visualisoimisesta on tullut minulle rauhoittava rutiini, joka auttaa minut uneen. Unissanikin liikun synnytysmaailmassa.

Minua jännittää, mutten pelkää.

Olen pohdiskellut synnytyskipua. Tiedän, että synnytys hyvin todennäköisesti tulee tekemään kipeää. Olen kuitenkin valmis kohtaamaan synnytyskivun. Minä tiedän, että pystyn kohtaamaan kivun. Ehkä pystyn jopa nauttimaan supistusten kohtaamisesta. Monissa synnytyskertomuksissa naiset vertaavat supistusta aaltoon, jonka harjalle he hyppäävät kivun alkaessa. Matkustavat aallon mukana, eivät yritä paeta sitä. Aallossa on paljon voimaa, mutta sitä ei tarvitse pelätä. Tämä mielikuva helpottaa minua ja haluan pitää sen mielessäni synnytyksen aikana.

Ensimmäisessä synnytyksessäni pahinta oli, etten luottanut kehooni. En mitenkään voinut uskoa, että pystyisin ponnistamaan poikani maailmaan. Pelkäsin repeämistä ja repesin juuri sen tähden. Ponnistusvaiheessa lapsi vetäytyi useamman kerran takaisin kohtuun päin, koska jännitin niin kovasti.

Luulin taistelevani kipua vastaan, mutta oikeasti taistelin omaa kehoani vastaan.

Pelko vääristää synnytyskivun kokemuksen. Pelko pahentaa kipua, mikä lisää pelkoa. Tällä kertaa haluan viimeiseen asti välttää kivun negatiiviseen noidankehään ajautumisen.

Tällä kertaa olen valmistautunut. Olen henkisesti valmis. Tiedän, miten synnytys fysiologisesti etenee ja tiedän, miten kehoni toimii synnytyksen eri vaiheissa. Minulla on keinoja, joilla pystyn helpottamaan oloani synnytyksen aikana. Tiedän, että rentoutuminen on paras apu synnytyskivun kohtaamiseen. Tavoitteeni on pysyä mahdollisimman rauhallisena ja rentona. Oma koti synnytyspaikkana tarjoaa tähän parhaat mahdolliset puitteet.

En ajattele niinkään kivunlievityskeinoja, vaan keinoja edesauttaa rentoutumistani.

Pysyn pystyasennossa ja liikkeellä. Käytän ääntäni. Hyödynnän lämpöä. Hyödynnän kosketusta ja hierontaa. Minulla on käytössäni TENS-laite. Minulla on synnytysallas. Kaikkein eniten odotan pääseväni veteen, sillä tiedän veden olevan paras ystäväni rentoutumisessa. Tärkeintä on, että muistan hyödyntää tauot supistusten välissä leväten ja keräten voimia.

Kun rentoudun, voin vajota omaan synnytysmaailmaani.

Voin vain olla ja antaa mennä. Minun ei tarvitse puhua, ei ajatella, ei nähdä, ei kuulla. Vaikka olen omassa maailmassani, minun ei kuitenkaan tarvitse olla yksin. Minun ei tarvitse pystyä tähän kaikkeen ilman apua. Voin heittäytyä synnyttämiseen, sillä läsnä on ihmisiä, jotka ovat tukenani. He ajattelevat, näkevät ja kuulevat puolestani.

Kivun kohtaamisessa minua auttavat seuravat mielikuvat. Näiden avulla uskon pärjääväni.

• Synnytyskipu on positiivista kipua. Se ei tee minulle pahaa. En mene rikki.
• Synnytyskivulla on oma tärkeä tehtävänsä. Kipu vie minua lähemmäs hetkeä, jolloin vauvani syntyy.
• Kipu on helpompi kohdata ottamalla se vastaan kuin ystävä, ei vihollinen.
• Minun tehtäväni on kuulostella kipua. Mitä kehoni neuvoo minua tekemään?
• Kipu on rajallista. Se alkaa ja se loppuu.

Doula Elisa kirjoittaa blogissaan hienosti synnytyskivusta:

”Kun kivun ymmmärtää ja tulkitsee hyödylliseksi, osaksi kehon herkkää tasapainoa toimintaketjussa, jossa vauva siirtyy kohdusta maailmaan, on supistustuntemuksiin mahdollista asennoitua antautumalla. Tällä tarkoitan asennetta, jossa sallitaan supistusten tapahtua omassa kehossa ja hyväksytään se. Antaudutaan synnytyksen alkukantaisuudelle unohtaen analysoinnin ja tapahtumien hallinnan yrityksetkin. Vastaanotetaan jokainen supistus kuin ystävä. Avoimena, rentona, luottaen. Kun supistus tulkitaan positiivisena, äiti voi rentoutua. Synnytyksen alkuvaiheessa rentoutuminen onnistuu supistuksen aikanakin, loppuvaiheessa ehkä vain supistusten välissä, kun myrsky sisällä heittelehdityttää urakan viime senttejä työstäen. Kun äiti antautuu synnytyksen voimille, eikä pelkää sitä, hänen kehonsa pystyy tehokkaimmin tuottamaan kaikkia tärkeitä synnytyshormoneita, mukaanlukien endorfiineja, jotka toimivat tehokkaana kehon omana kivunlievityksenä. Synnytys etenee paremmin ja äiti löytää supistusten ohjaamana kuin vaistomaisesti asentoja ja liikkeitä, joissa sekä hänen, että sikiön on paras olla. Syntyy positiivinen kehä: Äiti antautuu supistuksille, hän rentoutuu, kivun kanssa pärjää helpommin ja hän vaipuu yhä syvemmälle synnytysmaahan, mielentilaan, joka tekee synnytyksestä voimakkaan positiivisen kokemuksen, jota myös synnytysregressioksi kutsutaan. Äärimmillään vaikka supistukset olisivat äärirajoilla intensiivisyydeltään, synnyttäjä ei tulkitse niitä edes kivuliaiksi, ainoastaan intensiiviseksi voimaksi, puristukseksi, aalloksi, kuka mitenkin ja supistusten välillä hän kokee ihanimman endorfiinieuforian koskaan.”

Sain tästä kirjoituksesta paljon voimaa. Suosittelen lukemaan.