Vaistot

Olen kovasti tykästynyt termiin vaistovanhemmuus. Jos olisi kategorisoitava omaa vanhemmuuttani, se menisi kai virallisesti jonnekin kiintymysvanhemmuuden (englanniksi attachment parenting) alle: esikoisen kanssa on edetty lapsentahtisesti, oltu paljon lähekkäin, nukuttu perhepedissä, käytetty kantovälineitä, sormiruokailtu ja imetetty pitkään. Ainoastaan vessahätäviestintä on jäänyt kokeilematta.

Terminä vaistovanhemmuus vetoaa kuitenkin minuun enemmän, sillä se kuvaa hyvin ihmisen luontaista biologista taipumusta tehdä asioita siten kuin ne on ihmiselle parasta tehdä. Kuuntelemalla vaistojaan ihmiset päätyvät usein oikeaan lopputulokseen, tietämättä välttämättä edes miksi. Itsekin päädyin suurimpaan osaan näistä kiintymysvanhemmuuden periaatteista jo ennen kuin olin kuullut koko kiintymysvanhemmuuden käsitettä. En kuitenkaan päätynyt niihin sattumalta, vaan koska annoin itselleni luvan kuunnella omia vaistojani äitinä.

Tunsin, että minulla oli vahva tarve toimia tietyllä tavalla.

Tuo tarve tuli jostain syvemmältä kuin kasvatusoppaita lukemalla. Jotkut vauvanhoitotavat vaan tuntuivat luontevilta. Toiset taas aiheuttivat minulle melkeinpä fyysisesti pahan olon.

Muistan elävästi, kuinka esikoisen vauva-aikana olin koko ajan aivan paniikissa ja kärsin selittämättömästä pahasta olosta kuljettaessani häntä vaunuissa. Halusin koko ajan katsoa vaunuihin ja pitää kättä lapseni päällä, tarkistaa hengittääkö hän. Hän oli niin kaukana minusta, vaikka olikin vain alle metrin päässä. En voinut mitenkään ymmärtää, kuinka jotkut pystyivät esimerkiksi nukuttamaan vauvaa parvekkeella vaunuissa, kun itse jännitin ihan kamalan paljon jo pelkästään julkisilla kulkuneuvoilla liikkumista. Mitä jos lapseni heräisi ja hätääntyisi enkä pystyisi ottamaan häntä syliin ja imettämään liikkuvassa kulkuneuvossa?

Kotona oli parempi olla, kun pystyin luontaisesti vastaamaan lapseni tarpeisiin.

Olimme myös ostaneet pinnasängyn jo raskausaikana, muttei vauvamme tainnut viettää siellä yhtään yötä. Tämä olikin ehkä ensimmäinen asia, jossa kuuntelin täysin omia vaistojani. Ajatus siitä, että vauvani nukkuisi jossain muualla kuin minussa kiinni, tuntui aivan mahdottomalta. Tuntui siltä, että minun on pakko saada pitää vauvaa lähelläni. Ja minä pidin. Jossain vaiheessa pinnasänky myytiin pois viemästä tilaa makuuhuoneessa.

Tärkeä asia oli myös imetys. Olin raskaana ollessani jo päättänyt, että haluan imettää. En kuitenkaan osannut ennakoida sitä puhtaan fyysistä tarvetta, mikä minulla oli ruokkia lapseni omalla äidinmaidollani. Imetys oli alkuun hyvin vaikeaa, mutta taistelin sitkeästi sen eteen, että imetys onnistuisi. Vaistoni huusivat minulle, että tämän on onnistuttava. Tunsin, että vauvan kuului olla rinnallani ja saada rintaa aina halutessaan, omaan tahtiinsa. Myöhemmin tunsin, että lapseni on hyvä saada aloittaa kiinteät ruoat ja vieroittautua äidinmaidosta omaan tahtiinsa.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että olen vanhempana parhaimmillani kuunnellessani omia vaistojani monessa muussakin asiassa. Elämä lapsen kanssa on ollut helpointa ja mukavinta, kun olen antanut asioiden mennä omalla painollaan. Lapseni on saanut täyttää perustarpeensa, syödä ja nukkua, omaan tahtiinsa. Hän on saanut tankata äitinsä ja isänsä läheisyyttä niin paljon kuin on ollut tarpeen. Olen nauttinut lapseni kanssa olemista, vaikka väliin on mahtunut vaikeampiakin hetkiä, kuten kenellä tahansa vanhemmalla.

Lempeän syntymän tarjoaminen syntyvälle lapselleni on oikeastaan hyvin luonteva jatko omien vaistojeni kuuntelemiselle vanhempana.

Kun luin ensimmäisen kotisynnytyskertomuksen, tiesin heti sisimmässäni, että noin minäkin haluan synnyttää. Minun on kuitenkin pitänyt käydä mielessäni läpi monta asiaa ja kulkea vaikea tie ennen kuin olen täysin uskaltanut kuunnella vaistojani synnytyksen suhteen. Minun on täytynyt vakuuttaa itseni, että minä tosiaan pystyn siihen. Vallitseva synnytyskulttuurimme saa niin helposti mielen epävarmaksi. Vaatii rohkeutta valita oma tie ja lähteä käytännössä kuuntelemaan omia vaistojaan. Varsinkin jos ne vaistot käskevät synnyttämään kotona.

Ymmärrän nyt, että nämä kaikki asiat liittyvät kiinteästi toisiinsa. Tieni vanhempana ei ala vasta saadessani lapseni rinnalleni ensimmäistä kertaa, vaan toteutan itseäni vanhempana jo nyt, kun hän on vielä kohdussani. Myös syntymä on kiinteä osa meidän suhdettamme. Uskon, että vauvalleni paras ja turvallisin tapa syntyä on siten, että kuuntelen omaa kehoani ja annan syntymän tapahtua omalla painollaan.

Vaistoni kertovat minulle, että hyvä ja kaunis syntymä luo parhaat edellytykset meille toimia yhdessä myös syntymän jälkeen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s