Kuolema

Uuden elämän syntymisen lähestyessä taitaa olla ihan luontevaa pohtia syvällisiä asioita, joskus synkempiäkin sellaisia. Synnytykseen valmistautumisen yhteydessä olen joutunut käymään läpi omaa suhdettani kuolemaan ja etenkin kuolemanpelkoon. Olen jo varmasti monessa kirjoituksessani maininnut, etten osaa pelätä tulevaa synnytystä siinä mielessä, että pelkäisin itseni tai vauvani olevan välittömässä kuolemanvaarassa synnytyksessä.

Sen sijaan en voi missään nimessä sanoa, ettenkö pelkäisi kuolemaa. Joku sanoi joskus hiljattain minulle, että ihminen pystyy tosissaan nauttimaan elämästä vasta siinä vaiheessa, kun hän lakkaa pelkäämästä kuolemaa. En ole ihan varma, uskonko tuohon. Itselleni kuolemanpelko liittyy siihen, että samassa suhteessa, kun elämääni on tullut lisää rakkautta, on myös menettämisen pelko tullut kuvioihin.

Kun rakastaa paljon, on myös paljon menetettävää.

Tässä vaiheessa raskautta minulla on vasta pieni aavistus siitä, millainen tuleva lapsemme tulee olemaan. En osaa kuvitella hänen kasvojaan tai millaiset hiukset hänellä on. Voin vain arvailla, millainen temperamentti hänellä on ja millaiseksi hänen persoonallisuutensa tulee muotoutumaan. Rakkaus tätä syntymätöntä lasta kohtaan on kuitenkin jo nyt sydäntä repivää ja pystyn ennustamaan, että rakkauteni määrä tulee vain kasvamaan päivä päivältä lapsen synnyttyä.

Aivan joka ikinen päivä pelkään ainakin muutaman pienen hetken ajan menettäväni kaiken tämän rakkauden, joka minulle on annettu. Tuo meidän pieni poikamme, voiko mitään noin täydellistä ollakaan? Ja miten voin olla niin onnekas, että minulle on hänet annettu? Ja puolisoni. Hän ajaa autolla töihin ja joka ikinen päivä käsken häntä ajamaan varovaisesti. Kuinka rakastakaan häntä ja sitä, että hän pysähtyy jokaisen suojatien eteen antamaan jalankulkijoille tietä. Totta kai pelkään, että jonain päivänä joku hullu ajaa häntä päin autolla ja menetän rakkaani. Totta kai minä pelkään kuolemaa. Kuinka voisin olla pelkäämättä?

Syntymässä elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Uusi elämä alkaa, mutta varmaa on, että se tulee joskus vielä päättymään. Kukaan meistä ei tiedä, miten ja milloin. Syntymä, mikä ihana ja ihmeellinen tapahtuma, niin luonteva osa elämää.

Eihän syntymä suinkaan ole riskialttein osa elämää, vaan siitä se kaikki vasta alkaa.

Tarkistan lapseni hengitystä, yritän tehdä hänen elämästään turvallista ja minimoida kaikki riskit. Hankin parhaat turvaistuimet ja olen tarkkaavainen. Siltikään en pysty ikinä olemaan varma. Joskus tulee vielä päivä, kun joudun laskemaan lapseni ensimmäistä kertaa yksin ulos, pyöräilemään tuonne maailmaan, ylittämään suojateitä. Voin vain olla kiitollinen jokaisesta päivästä, kun saamme kaikki olla terveitä ja hengissä, yhdessä.

En voi suojata lapsiani kuplamuoviin. En voi pakottaa miestäni pysymään kotona. En voi valvoa ikuisesti enkä elää jatkuvassa pelossa. Vaikka suuri osa lasten kuolemista Suomessa tapahtuu tapaturmaisesti, en voi olla antamatta lasteni elää. Heidän on saatava juosta, kiivetä ja nauttia elämästä. Minä nautin elämästä heidän kanssaan. Katson ja ihmetellen, muistan olla kiitollinen ja onnellinen, vaikka salaa sydämessäni pelkäänkin.

Sama koskee synnytystä. Kuten muussakin elämässä, myös synnytyksessä on aina mukana kuolemanriski. En pysty sitä poistamaan eikä sen kieltämisestä ole mitään hyötyä. Sillä hetkellä, kun elämä alkaa, on myös sen menettäminen mahdollista. Tilastojen ja todennäköisyyksien laskemista ei ole apua. Voin vain luoda mahdollisimman turvalliset olosuhteet syntymälle tapahtua ja heittäytyä mukaan matkalle. Voin vain luottaa siihen, että kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitus tapahtua. En pyristele vastaan enkä maalaa piruja valmiiksi seinälle. Pelkään, vaikken pelkääkään.