Kertominen

Kotisynnytyksestä puhuminen on vaikeaa. Tällä hetkellä mennään raskausviikolla 36 ja käytännön järjestelyt tulevan synnytyksen suhteen alkavat hiljalleen olla järjestyksessä. En ole kuitenkaan saanut vielä puhuttua tulevasta kotisynnytyksestä aivan kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden toivon siitä tietävän. Joillekin ihmisille, esimerkiksi omalle äidilleni, asiasta puhuminen on luontevaa, mutta toisille taas hankalampaa. Toisaalta kertominen on vaikeampaa kaikkein läheisimmille ihmisille, toisaalta taas en halua ottaa aihetta puheeksi kovinkaan monen ”hyvänpäiväntutun” kanssa.

Alkuun en halunnut keskustella kotisynnytyksen mahdollisuudesta oikeastaan kenenkään kanssa, sillä en kokenut itse vielä tietäväni aiheesta riittävästi. Kotisynnytys kiinnosti minua kovasti ja vaistoni sanoivat minulle, että koti on hyvä paikka synnyttää, mutten oikein osannut perustella kantaani. Ainakaan millään järkeen perustuvalla syyllä. Tiedon etsiminen useammasta näkökulmasta ja kirjoittaminen tähän blogiin on auttanut minua selkiyttämään omia ajatuksiani ja lisännyt itsevarmuuttani, mutten vieläkään koe olevani ihan mukavuusalueellani, kun synnytys tulee puheeksi. Viimeksi eilen juttelin synnyttämisestä erään äitikaverin kanssa ihan hyvässä hengessä, mutten sitten kuitenkaan kertonut omista suunnitelmistani.

Mikähän siinä on? En mitenkään häpeä suunnitelmiamme, päinvastoin. En myöskään millään tasolla usko, että tekisimme jotain väärää. En usko, että vaarannamme minun tai lapsemme henkeä synnyttämällä kotona. En koe kodin olevan automaattisesti paras paikka synnyttää kaikille naisille, joten en myöskään koe muiden tekevän väärin synnyttämällä sairaalassa. Uskon kuitenkin, että kotisynnytys on perusteltu ja juuri oikea ratkaisu meille. Olen valmis seisomaan ratkaisumme takana ja kantamaan siitä täyden vastuun.

Miksi avoin keskustelu aiheesta tuntuu sitten niin vaikealta?

Kun olen pohtinut vastausta tähän kysymykseen, olen tullut siihen tulokseen, että kotisynnytys on aiheena vielä hyvin tabu. Tavallaan se menee samaan kategoriaan kuin moni muukin ”luonnolliseen lapsenhoitoon” (pahoittelut, en nyt keksi parempaakaan yläkäsitettä) liittyvä asia. Ainakin itselleni on monessa seurassa vaikeaa puhua myös imetyksestä tai esimerkiksi perhepedissä nukkumisesta. Olen huomannut, että yleensäkin monesta äitiyteen ja lapsenhoitoon liittyvästä asiasta on parempi pitää suunsa kiinni, jos ei halua loukata ketään.

Karusti sanottuna olen oppinut, että vanhempana en voi tehdä lapsenhoitoon liittyvää valintaa jättämättä samalla jotain toista valintaa tekemättä. Tekemällä yhdellä tavalla, sanon hiljaisesti, että sillä toisella tavalla tekeminen on väärin, vaikkei se missään nimessä olisi tarkoitukseni. On ollut turhauttavaa huomata, että ilman omaa tahtoa keskustelu ajautuu helposti sivuraiteille, missä ainoa keskustelun aihe on lopulta, kuka syyllistää ja ketä. Tällaiseen keskusteluun osallistumisen olen kokenut hedelmättömäksi. Olenkin todennut olevani mieluummin hiljaa kuin pahoittavani oman tai jonkun toisen mielen.

Se, että minä haluan synnyttää kotona ja antaa synnytyksen edetä mahdollisimman luonnollisesti ilman turhia toimenpiteitä ja lääkkeellistä kivunlievitystä, ei tarkoita, että tuomitsisin kaikki sairaalassa synteettisen oksitosiinin ja epiduraalin kanssa synnyttäneet huonommiksi synnyttäjiksi. En myöskään tarkoita, että kaikki sairaalassa tehtävät toimenpiteet olisivat turhia kaikille synnyttäjille. Uskon vilpittömästi, että näillä toimenpiteillä myös pelastetaan äitien ja lasten henkiä.

Ehkä suurin syy välttää kotisynnytyksestä puhumista on pelko leimaantumisesta.

Kotona synnyttäminen on Suomessa vielä niin harvinaista, että sillä on ”ääriratkaisun” leima. Synnyttämällä kotona en ole enää ihan tavallinen nainen, vaan jotenkin poikkeuksellinen. Valintani on helppo tuomita jopa ilman tiedollisia perusteluita, sillä pakostihan minun täytyy olla jotenkin outo. En siis voi mitenkään olla ihan tavallinen fiksu tyyppi, vaan selvästikin olen jotenkin hörhö tai friikki.

Ehkä olen tässä asiassa vähän nössö. Ehkä pitäisi olla kovaäänisempi ja kertoa avoimemmin kotisynnytyksestä. Tosiasia on, ettei maailma muutu ennen kuin me ”ääriratkaisujen” tekijät avaamme suumme. Sitä mukaa niistä tulee ajan kanssa vähemmän poikkeavia ja pelottavia ratkaisuja. Toisaalta en koe olevani tällä synnytysmatkalla muuttaakseni maailmaa tai levittääkseni kotisynnytyksen ilosanomaa kaikille tutuille ja tuntemattomille. Jos joku saa tukea omille ajatuksilleen näistä tämän blogin kirjoituksistani, se on hyvä ja hieno asia, mutta loppujen lopuksi olen tällä matkalla itseni ja perheeni parhaaksi.

Olen tietoisesti valinnut pitää ajatukseni tulevan synnytyksen suhteen myönteisinä. Kotisynnytyksestä puhumatta jättäminen tarkoittaa joissakin tapauksissa itselleni myös positiivisen mielialan vaalimista.

Rehellisesti sanottuna en halua antaa kenenkään negatiivisten kommenttien masentaa minua.

Tunnen itseäni sen verran, että tiedän pahoittavani mieleni herkästi ja vellovani pitkään ikävissä kommenteissa. Mieluummin suojelen itseäni ja päästän ”turva-alueelleni” vain niitä ihmisiä, joilta saan voimaa. En halua tuhlata energiaani keskustelemalla aiheesta sellaisten ihmisten kanssa, joilla tiedän olevan vaikeuksia sulattaa ratkaisuamme. Toivoisin vain kovasti, että ihmiset löytäisivät sydämestään kyvyn kunnioittaa minun valintaani, jonka olen tehnyt pitkällisen harkinnan jälkeen perustuen parhaaseen tietooni ja sydämeni ääneen.