Sairaala

Niin, entä jos synnytyksemme viekin meidät sairaaalaan? Vaikka ajatus ei tietenkään miellytä minua, on siihenkin varauduttava, että kotisynnytyksemme ei syystä tai toisesta onnistukaan.

En valehtele, ettenkö olisi pettynyt.

Mahdollisia syitä, miksei kotisynnytys onnistuisikaan on oikeastaan kahdenlaisia. Joko kotilomme kanssa sovitut ehdot kotisynnytyksen toteutumiseksi eivät täyty eli kotona synnyttäminen on liian riskialtista. Tai sitten itse synnytyksen aikana tapahtuu jotain sellaista, minkä johdosta sairaalaan siirtyminen on viisainta.

  • Synnytys käynnistyy ennen raskausviikkoa 38.
  • Synnytys ei käynnisty raskausviikkoon 41+6 mennessä.
  • Minulle tai vauvalle tulee jotain terveydellisiä ongelmia ennen synnytyksen käynnistymistä.
  • Vauva on liian iso.
  • Lapsivedet menevät, mutta synnytys ei käynnisty luonnollisin keinoin.
  • Kotilo on estynyt tulemaan synnytykseen.
  • Synnytyksen aikana tulee komplikaatioita.
  • Tarvitsen lääkkeellistä kivunlievitystä.
  • Synnytys ei etene kotona.

En ole viihdyttänyt itseäni pohtimalla näiden eri skenaarioiden todennäköisyyksiä tai varsinkaan murehtimalla niitä etukäteen. Tässä vaiheessa suhtaudun hyvin luottavaisesti siihen, että saamme toivomamme kotisynnytyksen. Jos synnytyksemme tapahtuu sairaalassa, niin siinä tapauksessa niin oli tarkoituskin tapahtua.

Sairaalassa synnyttäminen ei varsinaisesti pelota minua. En ajattele, että sairaala on kamala paikka synnyttää. En missään nimessä ajattele mitään pahaa synnytyssairaalan henkilökunnasta enkä usko, että minut halutaan ehdoin tahdoin nujertaa. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä tapaan sairaalassa ammattitaitoisia ihmisiä, jotka tekevät parhaansa, jotta saan kauniin synnytyskokemuksen. Synnytystoiveeni luetaan ja niitä kunnioitetaan. Minusta ja lapsestani pidetään hyvää huolta ja saamme parasta mahdollista hoitoa.

Jokin siinä sairaalaympäristössä silti on. Koen epämiellyttäväksi kaikki sairaalaan liittyvät säännöt ja rutiinit, vaikka ne olisikin suunniteltu hyvää ajatellen. En pidä ajatuksesta, että minulle tehdään toimenpiteitä vain koska niin on tapana tehdä. En pidä siitä, että minua mitataan ja synnytykseni etenemistä seurataan tarkasti määritellyin väliajoin kytkemällä minut teknisiin laitteisiin. En pidä ajatuksesta, että synnytystäni halutaan vauhdittaa. En pidä ajatuksesta, että synnytyspaikassani on jokin auktoriteetti, jota minun tulee kunnioittaa ja jolta minun tulee pyytää lupaa saadakseni tehdä, mitä haluan.

Pahinta olisi, jos en tuntisikaan oloani turvalliseksi.

En myöskään pidä ajatuksesta, etten voi itse vaikuttaa kaikkiin olosuhteisiin. Jos Haikaranpesä on täynnä, en pääse sinne synnyttämään. Koko Kätilöopistokin saattaa olla sulussa. Ja myös Naistenklinikka. Täysin vieraaseen ympäristöön synnyttämään meneminen tuntuu ikävältä ajatukselta. Joka tapauksessa sairaalasynnytyksen aikana tapaamani ihmiset ovat minulle vieraita ja heidän työvuoronsa saattaa päättyä kesken synnytykseni ja sitten on taas edessä uusi vieras ihminen.

Ehkä eniten pelkään sitä, että sairaalaympäristössä alan suhtautua synnyttämiseen suorituskeskeisesti tai kadotan uskon omaan kykyyni synnyttää. Pelkään, että sairaalassa tunnen oloni epävarmaksi ja alankin pitää itseäni potilaana.

En siis pelkää itse sairaalaa, vaan mitä se mahdollisesti tekee minulle itselleni.

Olisin siis varmaan hyvinkin pettynyt, jos synnytyksemme päätyisi sairaalaan. Pahin pettymys ei kuitenkaan liittyisi niinkään siihen, että synnytys tapahtui sairaalassa kuin siihen, etten voinutkaan synnyttää kotona. Tähän petttymyksen tunteeseen minulla olisi mielestäni myös täysi oikeus.

Toisaalta uskon, että minun on täysin mahdollista saada hyvä synnytyskokemus myös sairaalassa. Synnytykseen henkinen valmistautuminen on auttanut minua ymmärtämään, että synnytyksen onnistumisen kannalta tärkein instrumentti olen minä itse – minun oma mieleni ja kykyni hallita kehoani. Toinen tärkeä tekijä on tukiverkkoni – synnytyksen matkakumppanini, jotka tietävät, millaisen synnytyksen tahdon. Nämä molemmat pystyn tarvittaessa viemään mukanani sairaalaan. Pidän siis mieleni tämänkin asian suhteen positiivisena ja yritän ottaa tulevat tapahtumat vastaan sellaisena kuin ne tulevat.

2 responses

  1. Minulle kävi juuri noin, kotisynnytys jonka eteen olin tehnyt hurjasti töitä ympäristön, mieleni ja käytännön asioiden kanssa, päätyi sairaalaan koska kotilo estyi henkilökohtaisista syistä ja synnytys sitten käynnistettiin viikolla 42. Synnytys oli raju mutta luomuna vedin kotiloni ja doulani kanssa ihan kuten oli suunniteltu kotonakin ja kun olin siinä synnytysregressiossa, olisin yhtä hyvin voinut olla vaikka Mannerheimintiellä;)
    Koen, että sain hyvän synnytyksen vaikkakin olisin kokenut sen mieluummin kotona. Yö sairaalassa oli tuskaa kuorsaavan huonetoverin kanssa rankan synnytyksen jälkeen väsyneenä ja vietinkin sen tv-huoneessa istuen ja imettäen kunnes meidät aamulla lääkärintarkistuksen jälkeen päästettiin kotiin. Sen yön olisin todella mielelläni viettänyt kotona.

    Se henkinen matka jolla sinäkin olet kun näitä juttuja mietit ja kotisynnytystä valmistelet, on kuitenkin niin sen kaiken arvoista ja tekee sinustakin vahvemman ihmisen, tapahtui se synnytys kotona tai ei. Onnellista loppuraskautta ja pidetään peukkuja;)

    • Kiitos näistä sanoista! Luultavasti olet oikeassa siinä, että tämä ”synnytysmatka” jo ennen synnytystä on yhtä tärkeä kuin itse synnytys. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s