En ole luonnostaan kovin hyvä rentoutumaan. Tuntuu, että minulla on ennemminkin taipumusta pingottaa vähän turhastakin. Koko aikuisikäni olen kärsinyt jumiutuvista niskoista ja selkäsäryistä, mitkä ovat olleet aika helposti yhdistettävissä stressaavaan työhön ja liian vähään oman kehon hoivaamiseen. Nytkin minulla on työn alla kaikenlaisiin rentoutumisessa avustaviin cd-levyihin uppoutuminen ja hypnosynnytykseen perehtyminen, mutten vaan ole jotenkin saanut aikaiseksi. Näköjään sitä voi repiä stressiä jopa rentoutumisesta.
Kotisynnyttäjänä kärsin välillä hassusta alemmuuskompleksista, kun tuntuu, että kaikki muut kotisynnyttäjät ovat notkeita aktiivijoogaajia, jotka tuosta vaan rentouttavat kehonsa ja hengittelevät lapsen kauniisti ulos kohdustaan. Vaikka luotan omaan itseeni ja kehoni kykyyn selviytyä fyysisesti synnytyksestä, en panisi yhtään pahitteeksi, jos osaisin vaikka hieman meditoida.
No, en minä ihan täysin epäonnistunut ole ollut tämän raskauden aikana oman kehoni kuuntelemisessa. Monen ikävän yhteensattuman johdosta syksyni oli hyvin stressaava ja huomasin pian kehoni reagoivan päällekäisiin kriiseihin fyysisenä kipuna, supisteluina ja selän jumiutumisena. Lisäksi olin jatkuvasti ärtynyt ja hermostunut. Oli kova paikka myöntää itselleni, etten jaksa enempää. Vielä kovempi paikka oli mennä työpaikkalääkärille ja myöntää se hänelle. Ja pyytää sairauslomaa! Perinteinen sitkeä suomalainen synnyttäjähän ei ole päivääkään sairauslomalla raskausaikana ja nostelee salilla puntteja vielä viikko lasketun ajan jälkeen.
Vaikka oman kehon ja mielen sietokyvyn rajallisuuden myöntäminen oli kova paikka, oli se minulta hyvin viisas päätös, josta kiitän itseäni tällä hetkellä.
Tällä viikolla alkoi virallinen äitiyslomani, mutta olen saanut harjoitella rentoutumista kotona jo pari kuukautta. Tästä johtuen olen voinut loppuraskauden ajan erittäin hyvin. Olen täysin varma, ettei vointini olisi näin hyvä, jos en olisi ollut itselleni armollinen ja pakottanut itseäni lepäämään. Itse asiassa tilanne saattaisi olla hyvinkin huono, jos olisin polttanut itseni loppuun jo ennen raskauden viimeistä kolmannesta.
En ole vieläkään mikään rentoutumisen mestari. En todellakaan tee päivittäin joogaharjoituksia tai syvärentoutusharjoituksia, muistutan mielestäni hyljettä ja saan aina välillä masennus- ja itkukohtauksia. Toisaalta selkäni ei ole kipeä, minulla ei ole liitoskipuja, turvotuksia eikä väsymyksen ja puuskuttamisen lisäksi juuri muita elämää rajoittavia raskausoireita. Nukun hyvin, jaksan nauraa, ulkoilla lapseni kanssa, tehdä ruokaa, siivota ja viettää ihan normaalia elämää.
Rentoutumista harjoittelen käymällä säännöllisesti vyöhyketerapeutilla ja pysähtymällä aloilleni, kun siihen on mahdollisuus. Ehkä rentoutuminen voikin olla ihan vaan tavallista hetkessä elämistä, läsnäoloa ja rauhallista istumista? Ehkei sen tarvitse olla hengitystekniikoita ja joogamatolla makoilua? Luulen, että tärkeintä on kuitenkin ajan antaminen itselleni ja itseni hyväksyminen tällaisena kuin olen – vaikkakin hieman pulleana ja välillä vähän hermoheikkona.
Minun kotisynnytykseni 