Tutkimustieto

Kotisynnytyksestä, kuten niin monesta muustakin ilmiöstä, on olemassa tieteellistä tutkimustietoa – puolesta ja vastaan. Ihmiset mielellään viittaavat viralliseen tutkimustietoon perustellessaan omia mielipiteitään johonkin asiaan liittyen. Kotisynnytysten yhteydessä kuulee usein perusteluita, joissa viitataan esimerkiksi siihen, että ”Hollannissakin kuolee vauvoja paljon enemmän kotisynnytyksissä” tai ”siinä yhdessäkin tutkimuksessa todettiin, että vauvoja kuolee kotona tuplasti enemmän”. Vastapuoli taas viittaa tutkimuksiin, joissa ”kuolleisuus on tutkitusti ihan yhtä suuri kotona ja sairaalassa”.

Veikkaan, että loppujen lopuksi aika harva (itseni mukaanlukien) on kovinkaan perusteellisesti perehtynyt alkuperäisiin tutkimustuloksiin. Useimmiten muodostamme omia käsityksiämme sen perusteella, miten näistä tutkimuksista uutisoidaan. Yksinkertaisimmillaan ihmiset muodostavat omia mielipiteitään melko köykäisten päättelyketjujen perusteella:

Lehdessä luki, että kotisynnytyksissä on kuolleisuus tuplasti suurempi > Jutussa puhuttiin jostain tutkimuksesta > Väite on totta > Kotisynnytys on vaarallista > Kotisynnyttäjät ovat vastuuttomia, sillä he altistavat syntymättömän lapsensa kuolemanvaaraan.

Tällaisten ihmisten kanssa on usein vaikeaa keskustella, sillä he pitävät tiukasti kiinni kannastaan. Jos näiltä ihmisiltä kysytään tarkentavia kysymyksiä heidän siteeraamiensa tutkimusten tutkimusasetelmasta tai siitä, mihin johtopäätökset ovat perustuneet, he harvemmin kuitenkaan osaavat vastata. Mutta täytyyhän sen olla totta, kun niin luki hesarissa!

Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että harvemmin toimittajat, jotka näistä tutkimuksista kirjoittavat, ovat tieteellisen tutkimuksen asiantuntijoita. Todennäköisesti hekin vain referoivat aiheesta jonkun ulkomaisen toimittajan jo aiemmin kirjoittamaan juttua eli aivan jotain muuta kuin alkuperäistä tutkimustekstiä.

Hyvä esimerkki tästä oli 20.11.2011 Helsingin Sanomien verkkoversiossa julkaistu uutinen suomalaisesta tutkimuksesta, jonka alkuperäinen otsikko kertoi, että ”Liika imettäminen tuottaa vihaisia aikuisia”. Myöhemmin tosin otsikko korjattiin muotoon ”Tutkimus: Imetysajalla yhteys vihamielisyyteen aikuisena” ja jutun loppuun on lisätty pienellä printillä oikaisu: ”Uutista on korjattu jälkikäteen. Uutisen otsikossa kerrottiin virheellisesti, että liika imettäminen tuottaa vihaisia aikuisia. Näin Päivi Merjosen tutkimuksessa ei kuitenkaan väitetä.” Toimittaja oli siis raflaavaa otsikkoa valitessaan tehnyt täysin omia johtopäätöksiään ja nostanut jostain syystä keskiöön ”liian” imettämisen.

Todellisuudessa Päivi Merjosen tutkimuksen mukaan matalin vihamielisyys oli niillä, joita oli imetetty 4 – 6 kuukauden ajan ja eniten vihamielisyyttä ilmeni niissä, joita ei vauvana imetetty lainkaan tai imetettiin yli vuoden ajan. Oleellista kuitenkin on, että kyseisen tutkimuksen kohdejoukossa ei-imetetyt ja yli vuoden imetetyt olivat hyvin harvinaisia tapauksia. Vähemmänkin tieteellisen tutkimustyön periaatteisiin perehtyneet tietävät, ettei tällöin voida tehdä kovin luotettavia kaikkiin yleistettäviä johtopäätöksiä. Huvittavaa on, että samaan aikaan esimerkiksi Vau.fi -sivuston toimittaja oli tulkinnut tutkimuksen tuloksia aivan toisin kuin hesarin toimittaja ja oli otsikoinut uutisensa samasta tutkimuksesta päinvastaisesti: ”Rintaruokitut vähemmän vihamielisiä?”

Meillä ihmisillä on tietysti tarve olla oikeassa ja siksi etsimmekin omia valmiita käsityksiämme tukevaa tietoa. Viittaamme mielellämme ennakkokäsityksiämme tukeviin tutkimustuloksiin ja vastaavasti jätämme vähemmällä huomiolle sellaiset tutkimustulokset, jotka eivät tue omia mielipiteitämme. Itsekin mielelläni kerron tuoreesta englantilaisessa tutkimuksesta (johon liittyvää uutisointia ei muuten ole juurikaan osunut silmiini suomalaisessa valtamediassa!), jossa todettiin matalan riskin synnyttäjien välillä olevan hyvin vähän eroa vauvojen komplikaatioiden määrässä riippumatta siitä, synnyttikö äiti sairaalassa, kotona kätilön kanssa tai kätilöjohtoisessa birth centerissä. Uudelleensynnyttäjillä ilmeni vakavia komplikaatioita kotisynnytyksissä 2.3 / 1000, birth centerissä 2.5 / 1000 ja sairaalassa 3.3 / 1000 synnytystä kohti. Itse asiassa tämän tutkimuksen perusteella tutkijat ehdottivat, että kaikille naisille, joilla on matalan riskin raskaus, tulisi tarjota mahdollisuus synnyttää kotona tai kätilöjohtoisessa birth centerissä. (Lue lisää: Birth Place Study – key findings tai tiivisteltä suomeksi Bebesinfo-sivulla).

Sen sijaan, jos joku viittaa vuonna 2009 laajemmin uutisoituun alunperin American Journal of Obstetrics and Gynecology -lehdessä julkaistuun selvitykseen, jossa verrattiin eri maiden kotisynnytyksien lapsikuolleisuutta sairaalasynnytyksien vastaavaan lukuun, on minulla totta kai vasta-argumentit valmiina. Tämän tutkimuksen mukaan kotisynnytyksessä lapsikuolleisuus on keskimäärin 0,2 prosenttia kun sairaalasynnytyksissä se on 0,09.

Kyseinen katsaus oli itse asiassa meta-analyysi, jossa analysoitiin uudelleen 12 eri maissa tehtyjen tutkimuksen tuloksia ja yritettiin muodostaa niiden perustella kokonaiskäsitystä koti- ja sairaalasynnytyksen turvallisuudesta. Tämän tutkimuksen tulokset on kyseenalaistettu monessakin yhteydessä, sillä eri maissa on niin suuria eroja kotisynnytysten käytännön toteutuksen suhteen ja toiseksi tilastollisessa analyysissa on katsottu olleen paljon puutteita.

Tieteelliseen tutkimustietoon viitatessaan on hyvä pitää mielessä yksi tieteellisen tutkimuksen kivijalka eli kritiikki. Se, että jossain tutkimuksessa on päästy johonkin lopputulokseen, ei tarkoita, että kyseessä olisi aukoton totuus. Tutkijatkin ovat ihmisiä ja siten inhimillisiä. Samaa ilimiötä voi tutkia monin eri tavoin ja jopa samasta tutkimusaineistosta on mahdollista tehdä monenlaisia johtopäätöksiä. Joskus saattaa olla tarpeen kyseenalaistaa koko tutkimuksen toteutustapa.

Niin paljon kuin arvostankin tiedettä ja tutkijoiden työtä, suhtaudun näihin tilastollisiin tutkimuksiin melko neutraalisti. Voin rehellisesti sanoa, etten ole ollut kauhean kiinnostunut kahlaamaan niiden tuloksia läpi – saati perehtymään itse tutkimusten tarkempaan sisältöön. Saattaa johtua siitä, että olen itse ollut aina enemmän laadullisen tutkimuksen fani. Työn alla onkin Kirsi Viisaisen vuonna 2001 ilmestyneeseen väitöskirjaan ”Synnytyshoidon valintoja – Missä voi synnyttää?” tutustuminen ja odotan innolla Maija-Riitta Jouhkin tulevaa väitöskirjaa, jota varten hän on haastatellut kotisynnytyksen valinneita perheitä.

Itselleni päätöstä kotisynnytyksestä tehdessäni merkitsevää ei ole ollut, kuinka monta prosenttia (tai promillea) on kuolleisuus koti- vs. sairaalasynnytyksissä eri maissa, vaan olen tässä asiassa hyvin epätieteellisesti luottanut omaan järkeeni – ja intuitiooni.

If it ain’t broken, don’t fix it. Nainen on luotu synnyttämään ja hänelle on annettu siihen kyky ja tarvittavat välineet. Synnytys hyvin suurella todennäköisyydellä menee hyvin, jos sen luonnolliselle etenemiselle tarjotaan suotuisat puitteet. En siis rinnasta kotisynnytystä venäläiseen rulettiin, jossa pelaan todennäköisyyksiä vastaan panoksena syntymättömän lapseni henki. Tiedostan kyllä, että syntymässä ja elämässä yleensäkin on aina olemassa riskejä. Jotain voi mennä aina pieleen, niin koti- kuin sairaalasynnytyksessä ja vielä sen jälkeenkin kun synnytys on onnellisesti ohi. En silti osaa suhtautua synnyttämiseen tapahtumana, johon liittyviä päätöksiä tulisi tehdä pohjaten siihen, mikä on tilastollinen kuolemanriski missäkin tapauksessa.