Jos kukaan ei ole koskaan huomannut, niin kerronpa, että raskausaikana tunteet heittelevät ”hieman” äärilaidasta toiseen. Ja tuo meidän pieni esikoisemme tietää kyllä parhaiten, miten äidin tunteet saadaan kiihtymään nollasta sataan sekunnissa ja sitten taas leppymään yhtä nopeasti. Kyllä, 2-vuotiaan kanssa saattaa olla välillä lapsellisen rankkaa. Tänään olen ehtinyt jo aamulla lukkiutua vessaan pillittämään, kun tuli akuutti tunne, että tuo tahtotapaus vie kaikki voimani. Sen jälkeen ollaan kyllä halailtu ja ulkoiltu paha mieli pois, mutta rehellisyyden nimissä päiväuniaika ei taas tullut yhtään liian aikaisin.
Välillä tuntuu, että nyt loppuraskaudesta tarvitsisin enemmän tilaa ympärilleni ja rauhaa syventyä omiin ajatuksiini, mitä tuo pieni lapsi ei tietenkään pysty ymmärtämään. Kärsin siis kroonisesta ”olen huono äiti” -fiiliksestä ja riittämättömyyden tunteesta, vaikka yritän olla itselleni armollinen. Mieskin tekee parhaansa antaakseen minulle lepohetkiä. Haluaisin niin kovasti olla enemmän läsnä, mutta tämä loppuraskauden väsymys tekee siitä hyvin vaikeaa.
Esikoiseen liittyy muutenkin paljon kysymyksiä, joita olen joutunut käymään mielessäni läpi tähän synnytykseen valmistautuessani.
Ensimmäinen suuri kysymysmerkki liittyy esikoisemme läsnäoloon synnytyksessä. Tämä on ”valmistautumislistallani” oikeastaan ainoa sellainen asia, mihin olen todennut, etten pysty konkreettisesti valmistautumaan etukäteen. Olemme siis päättäneet, että synnytyksen käynnistyessä mennään tilanteen mukaan. Jos synnytys tapahtuu yöllä, saa esikoinen nukkua enemmän kuin mielellään rauhassa omassa sängyssämme. Onneksi poika on hyvin sikeäuninen nukahdettuaan, mikä tuli taas todistettua uuden vuoden paukkeessa. Tosin olen lukenut useammastakin kotisynnytyskertomuksesta, että lapsilla on maaginen kyky aistia, että jotain on tekeillä ja nukkua huonommin synnytyksen aikaan.
Jos synnytys tapahtuu pääosin päiväsaikaan, menemme yhtä lailla tilanteen mukaan. En ole lainkaan huolissani esikoisen läsnäolosta siinä mielessä, että synnytyksen todistamisesta olisi hänelle jotain haittaa. Itse asiassa päinvastoin. Ainoa huoleni on, etten itse pysty rauhassa keskittymään synnyttämiseen, jos esikoisemme tarvitsee minua. Ja hän kyllä tarvitsee, sillä nyt on taas hyvin voimakas äitivaihe menossa. Tarvittaessa kiikutamme poikasen siis lähisukulaisten hoiviin tarvittavaksi ajaksi.
Kotisynnytyksessä yksi paras asia onkin, että pystymme jatkamaan arkea kotonamme tavalliseen tapaan ilman, että katoamme hetkeksi esikoisen elämästä ja palaamme sitten yhtäkkiä vauvan kanssa takaisin. En ole koskaan ollut yhtään yötä erossa tuosta ensimmäisestä vauvastamme enkä haluaisi olla vieläkään, ellei se ole aivan välttämätöntä. Haluan, että esikoisemme saa olla aivan alkumetreiltä mukana ottamassa vastaan uutta sisarustaan ja luomassa tähän toivon mukaan lämmintä suhdetta.
Tästä päästäänkin toiseen mieltäni vaivaavaan asiaan, mikä on tietenkin arki synnytyksen jälkeen. Synnytyksen pohtiminen ja siihen valmistautuminen on vienyt niin paljon aikaani ja energiaani, että välillä joudun pysähtymään ja muistuttamaan itseäni siitä, ettei kaikki pääty siihen, kun vauva syntyy. Siitähän se oikeastaan vasta alkaa.
Meidän perheeseemme syntyy ihan uusi ihminen, joka tarvitsee minua vuorokauden ympäri.
Miten pystyn jakamaan aikani ja läsnäoloni näiden kahden rakkaan ihmisen kesken? Kuinka jaksan ja miten se käytännössä tapahtuu? Tiedän, etten ole ensimmäinen nainen tämän ongelman edessä, sillä varmasti moni muukin äiti ennen minua on pohtinut, miten pystyy antamaan itsestään riittävästi kaikille lapsilleen. Riittääkö minusta molemmille? Entä jääkö itselleni enää mitään? Tai parisuhteellemme?
Näihin kysymyksiin ei varmastikaan pysty vastaamaan kattavasti etukäteen. Arki tulee olemaan mitä se tulee olemaan. Oikeastaan en toivo muuta kuin, että vauvamme on kantoliinassa viihtyvää sorttia ja että imetys lähtee hyvin käyntiin. Ja tietenkin toivon, että pysymme kaikki terveinä ja saan pidettyä molemmat lapseni perustyytyväisinä ja onnellisina.
Haluan uskoa, että hyvä syntymä kotona edesauttaa tämän onnellisen arjen käynnistymisessä.