Inspiraatiota

Olen tämän raskauden aikana lukenut synnytysaiheista kirjallisuutta oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Täytyy tunnustaa, että olen kuitenkin panostanut enemmän laatuun kuin määrään. Tuolla hyllyssä odottaa edelleen monta kiinnostavaa kirjaa, joiden lukemiselle en vaan ole löytänyt aikaa. Lähtisin kuitenkin väittämään, että yhdenkin hyvän kirjan lukemisella pääsee pitkälle.

Jos haluaa lukea yhden inspiroivan kirjan synnyttämisestä, suosittelen ehdottomasti etsimään käsiin Ina May Gaskinin upean teoksen ”Ina May’s Guide to Childbirth”.

Tätä kirjaa ei ole valitettavasti suomennettu eikä sitä löydy oikein kirjastoistakaan, mutta kirjan tilaaminen netin kautta (löytyy esim. Bebesistä) ja englanninkielisen version lukeminen on vaivan arvoista. Kirja sisältää sekä voimaannuttavia synnytyskertomuksia että selkeäsanaista kuvailevaa tietoa luonnollisen synnytyksen fysiologisesta etenemisestä. Ina May kertoo rauhallisesti ja selkeästi, mitä synnytyksen eri vaiheissa tapahtuu ja perustelee, miksi synnyttäjän kannattaa luottaa oman kehonsa voimaan ja kykyyn selviytyä synnytyksestä.

Itselleni ehkä havainnollistavinta kirjassa oli niin kutsuttu sphincter law –  joka valottaa hyvin, miten synnytyksessä kohdunsuun avautumista voi verrata ihmisen kehon muiden sulkijalihasten toimintaan kuten virtsaputken ja peräsuolen pidätyskykyä ylläpitäviin sulkijalihaksiin. Kuten pissalla ja kakalla käyminen, myös synnytys on yksityinen tapahtuma, jossa on tärkeää kyetä rentoutumaan. Ina Mayn keskeinen sanoma onkin mielen ja kehon yhteydessä. Synnytys etenee, kun mieli on mukana. Hyvä mieli synnytyksessä edellyttää turvallisuuden tunnetta ja luottamusta synnytyksessä läsnäoleviin ihmisiin.

Ina Mayn kirja on ennen kaikkea myös poliittinen kannanotto kaikkien synnyttävien äitien oikeuksien puolesta.

Kirjassa valotetaan monin esimerkein, mikä USA:n tämän päivän synnytysjärjestelmässä on pielessä – miksi lääkärit hoitavat synnytyksistä yli 90 %, miksi sektioprosentti on yli 32 %, miksi synnytyksiä käynnistetään lääkkeellisesti yhä enemmän ja miksi äitikuolleisuus on tuplaantunut vuoden 1982 jälkeen. Ina May havainnollistaa hyvin, miten synnytyksiä voidaan hoitaa kahden eri mallin mukaisesti ja miksi vuoropuhelu näiden kahden mallin välillä on niin vaikeaa. Siinä missä humanistinen midwifery model of care luottaa siihen, että synnytys on osa naisen normaalia elämää ja että naisen keho on luotu selviytymään siitä, techo-medical model of care näkee synnytyksen tapahtumana, jota täytyy hoitaa kuin sairautta ja sen mahdollisimman sujuva eteneminen halutaan varmistaa erilaisin lääkkein ja teknisin välinein. Molemmat mallit pyrkivät periaatteessa samaan lopputulokseen, mutta keinot eroavat toisistaan melko jyrkästi, mitä tulee esimerkiksi synnytyskivun hoitamiseen ja ajatukseen siitä, mikä tekee synnytyksestä turvallisen.

Ina May Gaskin oli 70-luvulla perustamassa varsin hippihenkistä yhteisöä ja sen yhteyteen Farm Midwifery Centeriä Yhdysvaltojen Tenneseessä. Hippimäisyyden ei kannata kuitenkaan antaa hämätä, sillä Ina Mayn työ ja kirjoitukset perustuvat tutkimuksiin sekä vankkaan käytännön kokemukseen synnytysten hoitamisesta. Farmilla on hoidettu tähän päivään mennessä jo yli 2800 synnytystä ja kuvaavaa on, että esimerkiksi sektioprosentti farmilla on vuodesta toiseen 1,7 %. Yleensäkin farmin synnytyksissä tehdään hyvin vähän mitään toimenpiteitä kuten episiotomioita tai synnytyksen lääkkeellistä vauhdittamista. Ero on aika merkittävä, kun vertaa noihin Yhdysvaltojen kansallisiin lukuihin. Farmilla synnytysten yhteydessä sattuu äideille ja lapsille todella harvoin mitään vakavia komplikaatioita, mistä voi päätellä kiistatta, että jotain farmilla tehdään oikein.

Suosittelen muuten katsomaan Ricki Laken ja Abby Epsteinin dokumentin More Business of Being Born ensimmäisen osan, jossa vieraillaan farmilla ja haastatellaan Ina Mayta. En yhtään ihmettele, että Ina Maylla on vankka joukko faneja, jotka pitävät häntä suorastaan gurun arvossa. Ina May on persoonana valloittava ja erittäin inspiroiva. Itseeni vetoaa hänen tiukka mutta rauhallinen tyylinsä sekä tarkat perustelut kaikille näkemyksille. Ina May ei ainoastaan kerro, miten synnytys tapahtuu, vaan myös miksi synnytyksen kannattaisi antaa edetä omalla painollaan.

Ps. Ina May sai vuonna 2011 Right Livelihood Awardin tunnustuksena työstään.

Miksi

Kukahan se oli, kun kotisynnytyssymposiumissa totesi, että kotisynnytys on synnytysten luksusta? Pitää paikkansa! Tällä hetkellä minulla on suorastaan ylellinen olo, kun mietin tulevaa synnytystä. Kaikki alkaa olla valmiina ja nyt vain odotellaan. Synnytyksen käynnistyessä voin vain heittäytyä hetkeen ja antaa mennä. Kaikki tarvittava on täällä kotonani.

Tässä vaiheessa osaan jo paremmin eritellä, miksi haluan synnyttää kotona. Syyt liittyvät toisaalta turvallisuuteen ja toisaalta mukavuuteen. Toisaalta nämä kaksi liittyvät niin kiinteästi toisiinsa, ettei niitä voi erottaa. Synnyttäminen on turvallista, kun minulla on mukavaa. Minulla on mukavaa, kun olo on turvallinen.

Kotona synnyttäminen on turvallista

Kotisynnytys on tutkitusti vähintään yhtä turvallinen vaihtoehto kuin sairaalasynnytys, omalla kohdallani uskon sen olevan jopa turvallisempi vaihtoehto.

Synnytyksen kannalta olennaiset hormonit, oksitosiini ja endorfiini, toimivat parhaiten turvallisessa ympäristössä. Kotini on turvallisin paikka maailmassa, jonka tiedän.

Kun pystyn hyödyntämään oman kehoni tarjoamia luonnollisia kivunlievityksen keinoja, on todennäköisempää etten tarvitse lääkkeellistä kivunlievitystä tai muuta puuttumista synnytyksen luonnolliseen kulkuun. Minulle ei tehdä mitään toimenpiteitä rutiinin vuoksi. Vasta, jos niille on oikeasti tarvetta. Uskon, että tämä on se turvallisin tapa synnyttää.

Minulla on ihanat kätilöt ainoastaan minun käytössäni, he eivät lähde minnekään kesken synnytykseni. Heillä on ammattitaitoa, kokemusta ja näkemystä synnytyksen hoitamisesta. Olen hyvissä käsissä.

Kotona synnyttäminen on mukavaa

Saan noudattaa omaa aikatauluani. Minulla ei ole kiire minnekään eikä minua kiirehditä. Kelloa ei tarvitse katsoa.

Minun ei tarvitse lähteä minnekään kesken synnytyksen. Minun ei tarvitse miettiä, mikä on oikea hetki siirtyä sairaalaan. Meidän ei tarvitse etsiä parkkipaikkaa sairaalan läheltä.

Minulla on käytössäni ikioma synnytysallas eikä minun tarvitse huolehtia, onko se vapaana alkaessani synnyttämään.

Minun ja vauvan ei tarvitse siirtyä minnekään synnytyksen jälkeen. Minun ei tarvitse jännittää, saammeko perhehuoneen sairaalassa. Voin ottaa suihkun omassa kylpyhuoneessani ja kietoutua omaan pyyhkeeseeni.

Saan päättää itse synnytykseeni osallistuvat ihmiset. En ole itse ”kyläilemässä” sairaalassa, vaan synnytystiimini kyläilee minun luonani.

Saan nukkua omassa sängyssäni.

Voin syödä ja juoda, mitä haluan synnytyksessäni, jos haluan.

En joudu olemaan pitkää aikaa erossa esikoisestamme. Hän saa osallistua vauvan elämään heti alkumetreiltä.

Voin keskittyä rauhassa imettämiseen kotona.

Voin kutsua rakkaita ihmisiä kylään meille sopivaan aikaan. Sitten, kun se tuntuu hyvältä.

Kipu

Tuleva synnytys on alkanut jännittämään minua. Hyvällä tavalla. Vatsassa lentelee perhosia ja on odottava olo. Kohta se tapahtuu. Tässä voi mennä viikko tai kuukausi, mutta synnytys väistämättä lähenee. Haluan synnyttää!

Ajattelen synnytystä paljon. Varsinkin illalla ennen nukahtamista synnyttäminen pyörii paljon mielessä ja synnytyksen visualisoimisesta on tullut minulle rauhoittava rutiini, joka auttaa minut uneen. Unissanikin liikun synnytysmaailmassa.

Minua jännittää, mutten pelkää.

Olen pohdiskellut synnytyskipua. Tiedän, että synnytys hyvin todennäköisesti tulee tekemään kipeää. Olen kuitenkin valmis kohtaamaan synnytyskivun. Minä tiedän, että pystyn kohtaamaan kivun. Ehkä pystyn jopa nauttimaan supistusten kohtaamisesta. Monissa synnytyskertomuksissa naiset vertaavat supistusta aaltoon, jonka harjalle he hyppäävät kivun alkaessa. Matkustavat aallon mukana, eivät yritä paeta sitä. Aallossa on paljon voimaa, mutta sitä ei tarvitse pelätä. Tämä mielikuva helpottaa minua ja haluan pitää sen mielessäni synnytyksen aikana.

Ensimmäisessä synnytyksessäni pahinta oli, etten luottanut kehooni. En mitenkään voinut uskoa, että pystyisin ponnistamaan poikani maailmaan. Pelkäsin repeämistä ja repesin juuri sen tähden. Ponnistusvaiheessa lapsi vetäytyi useamman kerran takaisin kohtuun päin, koska jännitin niin kovasti.

Luulin taistelevani kipua vastaan, mutta oikeasti taistelin omaa kehoani vastaan.

Pelko vääristää synnytyskivun kokemuksen. Pelko pahentaa kipua, mikä lisää pelkoa. Tällä kertaa haluan viimeiseen asti välttää kivun negatiiviseen noidankehään ajautumisen.

Tällä kertaa olen valmistautunut. Olen henkisesti valmis. Tiedän, miten synnytys fysiologisesti etenee ja tiedän, miten kehoni toimii synnytyksen eri vaiheissa. Minulla on keinoja, joilla pystyn helpottamaan oloani synnytyksen aikana. Tiedän, että rentoutuminen on paras apu synnytyskivun kohtaamiseen. Tavoitteeni on pysyä mahdollisimman rauhallisena ja rentona. Oma koti synnytyspaikkana tarjoaa tähän parhaat mahdolliset puitteet.

En ajattele niinkään kivunlievityskeinoja, vaan keinoja edesauttaa rentoutumistani.

Pysyn pystyasennossa ja liikkeellä. Käytän ääntäni. Hyödynnän lämpöä. Hyödynnän kosketusta ja hierontaa. Minulla on käytössäni TENS-laite. Minulla on synnytysallas. Kaikkein eniten odotan pääseväni veteen, sillä tiedän veden olevan paras ystäväni rentoutumisessa. Tärkeintä on, että muistan hyödyntää tauot supistusten välissä leväten ja keräten voimia.

Kun rentoudun, voin vajota omaan synnytysmaailmaani.

Voin vain olla ja antaa mennä. Minun ei tarvitse puhua, ei ajatella, ei nähdä, ei kuulla. Vaikka olen omassa maailmassani, minun ei kuitenkaan tarvitse olla yksin. Minun ei tarvitse pystyä tähän kaikkeen ilman apua. Voin heittäytyä synnyttämiseen, sillä läsnä on ihmisiä, jotka ovat tukenani. He ajattelevat, näkevät ja kuulevat puolestani.

Kivun kohtaamisessa minua auttavat seuravat mielikuvat. Näiden avulla uskon pärjääväni.

  • Synnytyskipu on positiivista kipua. Se ei tee minulle pahaa. En mene rikki.
  • Synnytyskivulla on oma tärkeä tehtävänsä. Kipu vie minua lähemmäs hetkeä, jolloin vauvani syntyy.
  • Kipu on helpompi kohdata ottamalla se vastaan kuin ystävä, ei vihollinen.
  • Minun tehtäväni on kuulostella kipua. Mitä kehoni neuvoo minua tekemään?
  • Kipu on rajallista. Se alkaa ja se loppuu.

Doula Elisa kirjoittaa blogissaan hienosti synnytyskivusta:

”Kun kivun ymmmärtää ja tulkitsee hyödylliseksi, osaksi kehon herkkää tasapainoa toimintaketjussa, jossa vauva siirtyy kohdusta maailmaan, on supistustuntemuksiin mahdollista asennoitua antautumalla. Tällä tarkoitan asennetta, jossa sallitaan supistusten tapahtua omassa kehossa ja hyväksytään se. Antaudutaan synnytyksen alkukantaisuudelle unohtaen analysoinnin ja tapahtumien hallinnan yrityksetkin. Vastaanotetaan jokainen supistus kuin ystävä. Avoimena, rentona, luottaen. Kun supistus tulkitaan positiivisena, äiti voi rentoutua. Synnytyksen alkuvaiheessa rentoutuminen onnistuu supistuksen aikanakin, loppuvaiheessa ehkä vain supistusten välissä, kun myrsky sisällä heittelehdityttää urakan viime senttejä työstäen. Kun äiti antautuu synnytyksen voimille, eikä pelkää sitä, hänen kehonsa pystyy tehokkaimmin tuottamaan kaikkia tärkeitä synnytyshormoneita, mukaanlukien endorfiineja, jotka toimivat tehokkaana kehon omana kivunlievityksenä. Synnytys etenee paremmin ja äiti löytää supistusten ohjaamana kuin vaistomaisesti asentoja ja liikkeitä, joissa sekä hänen, että sikiön on paras olla. Syntyy positiivinen kehä: Äiti antautuu supistuksille, hän rentoutuu, kivun kanssa pärjää helpommin ja hän vaipuu yhä syvemmälle synnytysmaahan, mielentilaan, joka tekee synnytyksestä voimakkaan positiivisen kokemuksen, jota myös synnytysregressioksi kutsutaan. Äärimmillään vaikka supistukset olisivat äärirajoilla intensiivisyydeltään, synnyttäjä ei tulkitse niitä edes kivuliaiksi, ainoastaan intensiiviseksi voimaksi, puristukseksi, aalloksi, kuka mitenkin ja supistusten välillä hän kokee ihanimman endorfiinieuforian koskaan.”

Sain tästä kirjoituksesta paljon voimaa. Suosittelen lukemaan.

Vaistot

Olen kovasti tykästynyt termiin vaistovanhemmuus. Jos olisi kategorisoitava omaa vanhemmuuttani, se menisi kai virallisesti jonnekin kiintymysvanhemmuuden (englanniksi attachment parenting) alle: esikoisen kanssa on edetty lapsentahtisesti, oltu paljon lähekkäin, nukuttu perhepedissä, käytetty kantovälineitä, sormiruokailtu ja imetetty pitkään. Ainoastaan vessahätäviestintä on jäänyt kokeilematta.

Terminä vaistovanhemmuus vetoaa kuitenkin minuun enemmän, sillä se kuvaa hyvin ihmisen luontaista biologista taipumusta tehdä asioita siten kuin ne on ihmiselle parasta tehdä. Kuuntelemalla vaistojaan ihmiset päätyvät usein oikeaan lopputulokseen, tietämättä välttämättä edes miksi. Itsekin päädyin suurimpaan osaan näistä kiintymysvanhemmuuden periaatteista jo ennen kuin olin kuullut koko kiintymysvanhemmuuden käsitettä. En kuitenkaan päätynyt niihin sattumalta, vaan koska annoin itselleni luvan kuunnella omia vaistojani äitinä.

Tunsin, että minulla oli vahva tarve toimia tietyllä tavalla.

Tuo tarve tuli jostain syvemmältä kuin kasvatusoppaita lukemalla. Jotkut vauvanhoitotavat vaan tuntuivat luontevilta. Toiset taas aiheuttivat minulle melkeinpä fyysisesti pahan olon.

Muistan elävästi, kuinka esikoisen vauva-aikana olin koko ajan aivan paniikissa ja kärsin selittämättömästä pahasta olosta kuljettaessani häntä vaunuissa. Halusin koko ajan katsoa vaunuihin ja pitää kättä lapseni päällä, tarkistaa hengittääkö hän. Hän oli niin kaukana minusta, vaikka olikin vain alle metrin päässä. En voinut mitenkään ymmärtää, kuinka jotkut pystyivät esimerkiksi nukuttamaan vauvaa parvekkeella vaunuissa, kun itse jännitin ihan kamalan paljon jo pelkästään julkisilla kulkuneuvoilla liikkumista. Mitä jos lapseni heräisi ja hätääntyisi enkä pystyisi ottamaan häntä syliin ja imettämään liikkuvassa kulkuneuvossa?

Kotona oli parempi olla, kun pystyin luontaisesti vastaamaan lapseni tarpeisiin.

Olimme myös ostaneet pinnasängyn jo raskausaikana, muttei vauvamme tainnut viettää siellä yhtään yötä. Tämä olikin ehkä ensimmäinen asia, jossa kuuntelin täysin omia vaistojani. Ajatus siitä, että vauvani nukkuisi jossain muualla kuin minussa kiinni, tuntui aivan mahdottomalta. Tuntui siltä, että minun on pakko saada pitää vauvaa lähelläni. Ja minä pidin. Jossain vaiheessa pinnasänky myytiin pois viemästä tilaa makuuhuoneessa.

Tärkeä asia oli myös imetys. Olin raskaana ollessani jo päättänyt, että haluan imettää. En kuitenkaan osannut ennakoida sitä puhtaan fyysistä tarvetta, mikä minulla oli ruokkia lapseni omalla äidinmaidollani. Imetys oli alkuun hyvin vaikeaa, mutta taistelin sitkeästi sen eteen, että imetys onnistuisi. Vaistoni huusivat minulle, että tämän on onnistuttava. Tunsin, että vauvan kuului olla rinnallani ja saada rintaa aina halutessaan, omaan tahtiinsa. Myöhemmin tunsin, että lapseni on hyvä saada aloittaa kiinteät ruoat ja vieroittautua äidinmaidosta omaan tahtiinsa.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että olen vanhempana parhaimmillani kuunnellessani omia vaistojani monessa muussakin asiassa. Elämä lapsen kanssa on ollut helpointa ja mukavinta, kun olen antanut asioiden mennä omalla painollaan. Lapseni on saanut täyttää perustarpeensa, syödä ja nukkua, omaan tahtiinsa. Hän on saanut tankata äitinsä ja isänsä läheisyyttä niin paljon kuin on ollut tarpeen. Olen nauttinut lapseni kanssa olemista, vaikka väliin on mahtunut vaikeampiakin hetkiä, kuten kenellä tahansa vanhemmalla.

Lempeän syntymän tarjoaminen syntyvälle lapselleni on oikeastaan hyvin luonteva jatko omien vaistojeni kuuntelemiselle vanhempana.

Kun luin ensimmäisen kotisynnytyskertomuksen, tiesin heti sisimmässäni, että noin minäkin haluan synnyttää. Minun on kuitenkin pitänyt käydä mielessäni läpi monta asiaa ja kulkea vaikea tie ennen kuin olen täysin uskaltanut kuunnella vaistojani synnytyksen suhteen. Minun on täytynyt vakuuttaa itseni, että minä tosiaan pystyn siihen. Vallitseva synnytyskulttuurimme saa niin helposti mielen epävarmaksi. Vaatii rohkeutta valita oma tie ja lähteä käytännössä kuuntelemaan omia vaistojaan. Varsinkin jos ne vaistot käskevät synnyttämään kotona.

Ymmärrän nyt, että nämä kaikki asiat liittyvät kiinteästi toisiinsa. Tieni vanhempana ei ala vasta saadessani lapseni rinnalleni ensimmäistä kertaa, vaan toteutan itseäni vanhempana jo nyt, kun hän on vielä kohdussani. Myös syntymä on kiinteä osa meidän suhdettamme. Uskon, että vauvalleni paras ja turvallisin tapa syntyä on siten, että kuuntelen omaa kehoani ja annan syntymän tapahtua omalla painollaan.

Vaistoni kertovat minulle, että hyvä ja kaunis syntymä luo parhaat edellytykset meille toimia yhdessä myös syntymän jälkeen.

Valmistelut

Viikon päästä meillä alkaa synnytyskausi. Hurjaa ajatella, että meillä saattaisi olla vauva jo ensi viikolla. Tai sitten siihen menee vielä viisi viikkoa. Henkisen valmistautumisen suhteen alan tuntemaan itseni melko valmiiksi (vaikken olekaan vielä ehtinyt perehtymään hypnosynnytykseen!).

Tässä vaiheessa onkin mukavaa alkaa miettimään, ovatko kaikki käytännön valmistelut kunnossa.

Jännää huomata, että siinä missä edellisen raskauden loppupuolella panostin enemmän vauvan tavaroihin ja jätin henkisen tien kulkemisen vähemmälle, on suhde tässä raskaudessa kääntynyt päälaelleen. Esikoisen ollessa kyseessä on tietenkin vaikea tietää, mitä kaikkea se vauva lopulta tarvitsee, mutta ehkä olisi ollut hyvä pitää mielessä, että niitä hankintoja voi tehdä myös vauvan synnyttyä… Tällä kertaa tulevalla vauvalla on aika vähän tarvikkeita odottamassa verrattuna esikoiseemme ja suurin osa hankinnoista on tehty kierrätettynä. Yhden yöpuvun ja pari vaippaa olen tainnut ostaa uutena, loput on hamstrattu kirppareilta ja netistä napsuttelemalla.

Vastoin omia ennakko-oletuksiani, itse kotisynnytykseen ei lopulta vaadita mitään kovin ihmeellistä valmistautumista käytännön asioiden suhteen. Kun hyvä synnytystiimi on kasassa, loput asiat melkeinpä hoitavat itse itsensä.

Synnytystiimi

  • kotilot löytyvät
  • doula löytyy
  • puolisokin vielä matkassa
  • synnyttäjä alkaa olla henkisesti valmis synnyttämään

Tarvikkeita ja muuta tarpeellista

  • synnytysallas ostettu huuto.netistä
  • pumppu ja letku täyttämistä varten löytyvät, samoin pressu tai suojamuovi altaan alle, suojamuovi altaaseen löytyy
  • synnytysaltaan täyttämistä kuivaharjoiteltu
  • TENS vuokrattu Aktiivinen synnytys ry:ltä ja sen toimintaan perehdytty tarkemmin
  • jumppapallo löytyy
  • siirrettävä peili löytyy, en tiedä vielä tarvitsenko
  • pyyhkeitä, lakanoita ja vilttejä löytyy
  • kaurapussi ja lämpöpakkaus löytyvät, samoin joululahjaksi saatu Tempur Pallukka, hierontaöljyä löytyy
  • jätesäkki roskille löytyy, samoin istukalle pussi (ei aiota pakastaa eikä haudata takapihalle)
  • jääkaappiin pitää ostaa valmiiksi mehuja ja jotain hyvää synnytysevästä (mitähän se olisi?)
  • (säkkituolista haaveilen vielä)
  • (muovitettua froteeta tarvitsee hommata jostain) en taida tarvita
  • (teräksinen kattila sterilointiin löytyy) tätä ei kuulemma tarvitakaan

Kotilo tuo

  • synnytysjakkara
  • lääkkeet: syntocinon, methergin, xylocain, K-vitamiini
  • ym. muita tarvikkeita

Esikoinen

  • hoitojärjestelyistä sovittu tarkemmin ottaen huomioon eri tilanneskenaariot
  • esikoiselle haluaisin vielä hommata nukenkantoliinan ja oman vauvan, jota kantaa liinassa (ehkä tuon oma muumi kelpaa)

Vauva

  • vaatteita pikkuiselle ostettu kirpparilta kaapillinen
  • ihania kantoliinoja löytyy, pikkuvauvan sidontaohjeita voisi kerrata
  • riippukehto löytyy, koukku kattoon pitäisi vielä kiinnittää
  • kasapäin kestovaippoja ja villahousuja löytyy
  • imetystyyny, hoitoalusta ja turvakaukalo löytyvät

Äiti

  • mitähän laitan päälleni, kun alan synnyttämään?
  • haluaisin vielä parit oikein hyvät imetysliivit
  • imetystopit pitää kaivaa esiin vaatehuoneen ylähyllyltä
  • kestositeitä löytyy jonkun verran, näitä voisi vielä ostaa lisää (ehkä yksi paketti kertissiteitäkin varalta)

Muuta

  • pitäisikö tehdä jotain ruokaa valmiiksi pakkaseen?
  • kauhea himo siivota vielä laatikoita ja kaappeja
  • synnytyspäiväkirja löytyy: haluan keittiön pöydälle pienen kirjan tai vihkon, johon kaikki synnytystiimiläiset voivat kirjoittaa muistiinpanoja synnytyksen aikana
  • kameran akku ladattu, haluan paljon kauniita valokuvia synnytyksestä
  • synnytyssoittolista iTunesiin pitää päivittää
  • kai sitä pitäisi joku sairaalakassikin pakata
  • mies on luvannut pestä saunan ja kylpyhuoneen (tehty!)

Synnytyksen jälkeen

  • laboratoriolähete saatu neuvolasta TSH-näytettä ja vauvan rh-verimääritystä varten, mies saa kuskata näytteet labraan vauvan synnyttyä
  • strategisten mittojen ilmoittaminen neuvolaan ja mahdollisesta kotikäynnistä sopiminen terveydenhoitajan kanssa
  • lastenkääkärin tarkastus käydään varmaankin tekemässä Kätilöopistolla, sinne voisi vielä soittaa etukäteen ja kysellä, miten se tapahtuu käytännössä
  • maistraattiin syntymätodistus, tarvitseekohan sinne jotain muuta?
  • kotilo hoitaa THL:n lomakkeen tilastointia varten (Ilmoitus syntyneestä lapsesta)

Laitathan kommenttia, jos sinulla on antaa jotain hyviä vinkkejä ja muita ehdotuksia – otamme näitä hyvin mielellämme vastaan!

Huom. Kirjoitusta päivitetty 28.1.2012

Neuvola

Olipas tänään erikoinen käynti neuvolalääkärillä. Meillä täällä Helsingissä äitiysneuvolakäynteihin sisältyy kaksi käyntiä lääkärillä ja tämä oli nyt niistä se jälkimmäinen käynti. Itse asiassa ajan piti olla jo pari viikkoa sitten, mutta lääkärin poissaolon takia alkuperäinen aika siirtyi ja lääkärikin oli eri henkilö kuin aiemmilla käynneillä.

Koska raskausviikkoja on tällä hetkellä kasassa jo 37, pohdin etukäteen kovasti lääkärikäyntiin liittyvän sisätutkimuksen tarpeellisuutta. Koen sisätutkimuksen aina todella epämiellyttäväksi ja ahdistun sen tekemisestä jo monta päivää etukäteen, kuten tälläkin kerralla. Itselleni suurin sisätutkimuksen haitta on henkinen, mutta joidenkin lähteiden mukaan turhasta sisätutkimuksesta saattaa olla muutakin haittaa pienen infektioriskin tai liian aikaisen synnytyksen käynnistymisen muodossa. Toisekseen kysymys on jollain tapaa myös periaatteellinen.

Tuli tunne, että kyseessä olisi omalla kohdallani ihan vaan rutiinin vuoksi tehtävästä toimenpiteestä, josta olisi itselleni enemmän haittaa kuin hyötyä.

Sen perusteella, mitä itse osasin asiaa selvittää, tulin siis lopulta siihen lopputulokseen, ettei sisätutkimukselle ole tässä vaiheessa raskautta mitään varsinaista tarvetta omalla kohdallani. Sisätutkimuksellahan tutkitaan kohdunsuun tilaa ja tarkistetaan sikiön asento. Ymmärrän kohdunsuun kypsyyden selvittämisen aikaisemmassa vaiheessa raskautta, etenkin jos on syytä epäillä ennenaikaisen synnytyksen mahdollisuutta. Tässä vaiheessa raskautta kohdunsuun tilanteella – oli se sitten auki, kiinni, pitkä, lyhyt, pehmeä tai mitä vaan – ei olisi omalla kohdallani kuitenkaan mitään vaikutusta raskauden hoidon kannalta. Jos synnytykseni käynnistyy, se käynnistyy ja sitten vauva syntyy. Jos kohdunsuu ei ole vielä kypsä, vauva syntyy sitten vähän myöhemmin. Vauvan asentokin on minulle hyvin selkeästi selvillä – tuossa hän pötköttää ihan selvästi pää alaspäin selkä vasemmalla puolella mahaani.

Aiemmin olisin kiltisti riisunut housuni, kivunnut tutkimuspöydälle ja avannut jalkani, mutta tällä kertaa avasin suuni ja esitin pohdintani lääkärille.

Kysyin perusteluita sisätutkimukselle ja totesin, etten ollut pelkän uteliaisuuden vuoksi kiinnostunut selvittämään kohdunsuun tilannetta. Lääkärin reaktio yllätti minut. Hän heittäytyi puolustuskannalle ja kertoi moneen kertaan, että sisätutkimus tehdään, koska se kuuluu tehdä tällä äitiysneuvolan käynnillä. Kun kysyin, mikä olisi omalla kohdallani sisätutkimuksesta saatava lisäarvo, hän vain tarkkaan kuvaili, miten sisätutkimus tehdään, muttei edelleenkään osannut kertoa muuta syytä tutkimukselle kuin että se kuuluu tehdä. Lääkäri totesi vielä, että hän joutuu nyt laittamaan tietoihinin tietokoneelle merkinnän, että olen kieltäytynyt tutkimuksesta ja näytti vielä koneelta kyseisen kohdan, johon olisi pitänyt saada kirjattua jotain sisätutkimuksen tuloksista.

Keskustelu käytiin ystävällisessä hengessä, mutta se taisi olla aika hämmentävä kokemus meille molemmille. Minulle tuli vähän jopa tarve lohduttaa lääkäriä: Ei mitään hätää, tämä on minun päätökseni, josta otan täyden vastuun. Hyvin sinä teet työsi, älä huoli. Samaan aikaan en voinut olla ihmettelemättä absurdia tilannetta: minun olisi pitänyt alistaa itseni epämiellyttävälle tutkimukselle, vain jotta oltaisiin saatu sinne tietokoneelle asianmukaiset merkinnät.

Meillä on Suomessa hieno neuvolajärjestelmä, jonka piirissä melkein kaikki perheet ovat raskauden alusta siihen saakka, kunnes lapsi menee kouluun. Neuvolan ansiosta äitien ja lasten terveyttä voidaan seurata ja tarjota apua tarvittaessa. Minua on aina kohdeltu neuvolassa hyvin (lukuun ottamatta sitä yhtä negatiivista neuvolalääkärikäyntiä edellisen raskauden loppumetreillä). Olen aina saanut asioida ystävällisten ja asiallisten terveydenhoitajien kanssa.

Silti tuntuu, etten ole oikein saanut neuvolakäynneistä mitään irti.

Niin äitiys- kuin lastenneuvolakäynneillä kanssani on juteltu mukavia ja kyselty kuulumisia, mutta pääpaino neuvolassa käymisessä on kuitenkin aina ollut mittaamisessa. Yhdellä neuvolakäynnillä mitataan aina monta asiaa, sitten tiedot kirjoitetaan neuvolakorttiin, siirretään tietokoneelle ja lopuksi piirretään käyrä. ”Katso miten hienosti mahasi kasvaa keskikäyrällä!”. Ilmeisesti minun pitäisi olla ylpeä, kun olen saanut raskausmahani kasvamaan niin kauniin keskimääräisesti. Sf-mitan lisäksi käydään tietysti vaa’alla, mitataan verenpaine, lasketaan vauvan syke. Jopa mielialasta kysyttäessä laskettiin pisteet. ”8 pistettä, tämän mukaan saatat olla lievästi masentunut”. Sitten kun vauva syntyy, alkaakin se todellinen mittaaminen. Kasvaako lapsi varmasti minun äidinmaidollani? Entä mitä tapahtuu käyrille, kun kasvisyöjälapsi aloittaa kiinteät sormiruokaillen?

Olen kiitollinen siitä, että meillä on neuvola. Tiedän, että seurantaa tehdään minun parhaakseni. Olen kiitollinen siitä, että minun ja lasteni terveydestä ollaan kiinnostuneita. Joskus vain tuntuu, että me olemme enemmän neuvolaa varten kuin neuvola meitä varten. Monesti neuvolakäynneistä jää sellainen olo, että minä käyn neuvolassa ilmoittautumassa, tekemässä kansalaisvelvollisuuteni. Sinne tietokoneelle on saatava dataa jokaisen kansalaisen kasvusta ja kehityksestä ja on minun velvollisuuteni tuottaa tuota dataa. Mieluiten keskikäyrälle sijoittuvaa sellaista.

Äitiyteen tai esimerkiksi synnytykseen valmistautumiseen en koe saaneeni paljoakaan tukea. Tulevan kotisynnytyksen osalta olen kyllä saanut neuvolan kautta järjestymään tarvittavat laboratoriolähetteet, mutta kertaakaan minulta ei ole kysytty, miksi haluan synnyttää kotona. Terveydenhoitaja muistutti sen sijaan painokkaasti, että heti kun vauva on syntynyt, hänen mittansa on ilmoitettava neuvolaan.

Ehkä minä olen neuvolan asiakkaana hieman pelottava, en asetu kauniisti keskikäyrälle.

Olen äitinä vahva, minulla on mielipiteitä eivätkä ne aina ole neuvolasuositusten mukaisia. Ehkä neuvolassa ajatellaan, etten tarvitse apua?

Itse taas kaipaisin enemmän sellaista tukea, jota kotilomme ja doulani ovat tarjonneet minulle tämän raskauden aikana. Kunnioittavaa läsnäoloa ja aitoa kiinnostusta. Kun he katsovat minua, he näkevät ihmisen – eivät mitattavaa yksikköä. Kun he kuuntelevat minua, he ovat aidosti kiinnostuneita ajatuksistani eivätkä naputa samalla tiivistelmää tietokoneelle.

Kuinka hienoa olisikaan, jos meillä Suomessa olisi kaikille synnyttäjille tarjolla vastaavaa kätilöpalvelua kuin monessa muussa Euroopan maassa. Tutut ihmiset, jotka odottajat kohtaisivat jo raskausaikana ja jotka hoitaisivat sekä synnytyksen että lapsivuodeajan. Ihmisiä, jotka tarjoaisivat kokonaisvaltaista läsnäoloa ja tukea vanhemmuuden tiellä. Kuinkahan utopistista tällaista on odottaa lähitulevaisuudessa..?

Kuolema

Uuden elämän syntymisen lähestyessä taitaa olla ihan luontevaa pohtia syvällisiä asioita, joskus synkempiäkin sellaisia. Synnytykseen valmistautumisen yhteydessä olen joutunut käymään läpi omaa suhdettani kuolemaan ja etenkin kuolemanpelkoon. Olen jo varmasti monessa kirjoituksessani maininnut, etten osaa pelätä tulevaa synnytystä siinä mielessä, että pelkäisin itseni tai vauvani olevan välittömässä kuolemanvaarassa synnytyksessä.

Sen sijaan en voi missään nimessä sanoa, ettenkö pelkäisi kuolemaa. Joku sanoi joskus hiljattain minulle, että ihminen pystyy tosissaan nauttimaan elämästä vasta siinä vaiheessa, kun hän lakkaa pelkäämästä kuolemaa. En ole ihan varma, uskonko tuohon. Itselleni kuolemanpelko liittyy siihen, että samassa suhteessa, kun elämääni on tullut lisää rakkautta, on myös menettämisen pelko tullut kuvioihin.

Kun rakastaa paljon, on myös paljon menetettävää.

Tässä vaiheessa raskautta minulla on vasta pieni aavistus siitä, millainen tuleva lapsemme tulee olemaan. En osaa kuvitella hänen kasvojaan tai millaiset hiukset hänellä on. Voin vain arvailla, millainen temperamentti hänellä on ja millaiseksi hänen persoonallisuutensa tulee muotoutumaan. Rakkaus tätä syntymätöntä lasta kohtaan on kuitenkin jo nyt sydäntä repivää ja pystyn ennustamaan, että rakkauteni määrä tulee vain kasvamaan päivä päivältä lapsen synnyttyä.

Aivan joka ikinen päivä pelkään ainakin muutaman pienen hetken ajan menettäväni kaiken tämän rakkauden, joka minulle on annettu. Tuo meidän pieni poikamme, voiko mitään noin täydellistä ollakaan? Ja miten voin olla niin onnekas, että minulle on hänet annettu? Ja puolisoni. Hän ajaa autolla töihin ja joka ikinen päivä käsken häntä ajamaan varovaisesti. Kuinka rakastakaan häntä ja sitä, että hän pysähtyy jokaisen suojatien eteen antamaan jalankulkijoille tietä. Totta kai pelkään, että jonain päivänä joku hullu ajaa häntä päin autolla ja menetän rakkaani. Totta kai minä pelkään kuolemaa. Kuinka voisin olla pelkäämättä?

Syntymässä elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Uusi elämä alkaa, mutta varmaa on, että se tulee joskus vielä päättymään. Kukaan meistä ei tiedä, miten ja milloin. Syntymä, mikä ihana ja ihmeellinen tapahtuma, niin luonteva osa elämää.

Eihän syntymä suinkaan ole riskialttein osa elämää, vaan siitä se kaikki vasta alkaa.

Tarkistan lapseni hengitystä, yritän tehdä hänen elämästään turvallista ja minimoida kaikki riskit. Hankin parhaat turvaistuimet ja olen tarkkaavainen. Siltikään en pysty ikinä olemaan varma. Joskus tulee vielä päivä, kun joudun laskemaan lapseni ensimmäistä kertaa yksin ulos, pyöräilemään tuonne maailmaan, ylittämään suojateitä. Voin vain olla kiitollinen jokaisesta päivästä, kun saamme kaikki olla terveitä ja hengissä, yhdessä.

En voi suojata lapsiani kuplamuoviin. En voi pakottaa miestäni pysymään kotona. En voi valvoa ikuisesti enkä elää jatkuvassa pelossa. Vaikka suuri osa lasten kuolemista Suomessa tapahtuu tapaturmaisesti, en voi olla antamatta lasteni elää. Heidän on saatava juosta, kiivetä ja nauttia elämästä. Minä nautin elämästä heidän kanssaan. Katson ja ihmetellen, muistan olla kiitollinen ja onnellinen, vaikka salaa sydämessäni pelkäänkin.

Sama koskee synnytystä. Kuten muussakin elämässä, myös synnytyksessä on aina mukana kuolemanriski. En pysty sitä poistamaan eikä sen kieltämisestä ole mitään hyötyä. Sillä hetkellä, kun elämä alkaa, on myös sen menettäminen mahdollista. Tilastojen ja todennäköisyyksien laskemista ei ole apua. Voin vain luoda mahdollisimman turvalliset olosuhteet syntymälle tapahtua ja heittäytyä mukaan matkalle. Voin vain luottaa siihen, että kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitus tapahtua. En pyristele vastaan enkä maalaa piruja valmiiksi seinälle. Pelkään, vaikken pelkääkään.

Kertominen

Kotisynnytyksestä puhuminen on vaikeaa. Tällä hetkellä mennään raskausviikolla 36 ja käytännön järjestelyt tulevan synnytyksen suhteen alkavat hiljalleen olla järjestyksessä. En ole kuitenkaan saanut vielä puhuttua tulevasta kotisynnytyksestä aivan kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden toivon siitä tietävän. Joillekin ihmisille, esimerkiksi omalle äidilleni, asiasta puhuminen on luontevaa, mutta toisille taas hankalampaa. Toisaalta kertominen on vaikeampaa kaikkein läheisimmille ihmisille, toisaalta taas en halua ottaa aihetta puheeksi kovinkaan monen ”hyvänpäiväntutun” kanssa.

Alkuun en halunnut keskustella kotisynnytyksen mahdollisuudesta oikeastaan kenenkään kanssa, sillä en kokenut itse vielä tietäväni aiheesta riittävästi. Kotisynnytys kiinnosti minua kovasti ja vaistoni sanoivat minulle, että koti on hyvä paikka synnyttää, mutten oikein osannut perustella kantaani. Ainakaan millään järkeen perustuvalla syyllä. Tiedon etsiminen useammasta näkökulmasta ja kirjoittaminen tähän blogiin on auttanut minua selkiyttämään omia ajatuksiani ja lisännyt itsevarmuuttani, mutten vieläkään koe olevani ihan mukavuusalueellani, kun synnytys tulee puheeksi. Viimeksi eilen juttelin synnyttämisestä erään äitikaverin kanssa ihan hyvässä hengessä, mutten sitten kuitenkaan kertonut omista suunnitelmistani.

Mikähän siinä on? En mitenkään häpeä suunnitelmiamme, päinvastoin. En myöskään millään tasolla usko, että tekisimme jotain väärää. En usko, että vaarannamme minun tai lapsemme henkeä synnyttämällä kotona. En koe kodin olevan automaattisesti paras paikka synnyttää kaikille naisille, joten en myöskään koe muiden tekevän väärin synnyttämällä sairaalassa. Uskon kuitenkin, että kotisynnytys on perusteltu ja juuri oikea ratkaisu meille. Olen valmis seisomaan ratkaisumme takana ja kantamaan siitä täyden vastuun.

Miksi avoin keskustelu aiheesta tuntuu sitten niin vaikealta?

Kun olen pohtinut vastausta tähän kysymykseen, olen tullut siihen tulokseen, että kotisynnytys on aiheena vielä hyvin tabu. Tavallaan se menee samaan kategoriaan kuin moni muukin ”luonnolliseen lapsenhoitoon” (pahoittelut, en nyt keksi parempaakaan yläkäsitettä) liittyvä asia. Ainakin itselleni on monessa seurassa vaikeaa puhua myös imetyksestä tai esimerkiksi perhepedissä nukkumisesta. Olen huomannut, että yleensäkin monesta äitiyteen ja lapsenhoitoon liittyvästä asiasta on parempi pitää suunsa kiinni, jos ei halua loukata ketään.

Karusti sanottuna olen oppinut, että vanhempana en voi tehdä lapsenhoitoon liittyvää valintaa jättämättä samalla jotain toista valintaa tekemättä. Tekemällä yhdellä tavalla, sanon hiljaisesti, että sillä toisella tavalla tekeminen on väärin, vaikkei se missään nimessä olisi tarkoitukseni. On ollut turhauttavaa huomata, että ilman omaa tahtoa keskustelu ajautuu helposti sivuraiteille, missä ainoa keskustelun aihe on lopulta, kuka syyllistää ja ketä. Tällaiseen keskusteluun osallistumisen olen kokenut hedelmättömäksi. Olenkin todennut olevani mieluummin hiljaa kuin pahoittavani oman tai jonkun toisen mielen.

Se, että minä haluan synnyttää kotona ja antaa synnytyksen edetä mahdollisimman luonnollisesti ilman turhia toimenpiteitä ja lääkkeellistä kivunlievitystä, ei tarkoita, että tuomitsisin kaikki sairaalassa synteettisen oksitosiinin ja epiduraalin kanssa synnyttäneet huonommiksi synnyttäjiksi. En myöskään tarkoita, että kaikki sairaalassa tehtävät toimenpiteet olisivat turhia kaikille synnyttäjille. Uskon vilpittömästi, että näillä toimenpiteillä myös pelastetaan äitien ja lasten henkiä.

Ehkä suurin syy välttää kotisynnytyksestä puhumista on pelko leimaantumisesta.

Kotona synnyttäminen on Suomessa vielä niin harvinaista, että sillä on ”ääriratkaisun” leima. Synnyttämällä kotona en ole enää ihan tavallinen nainen, vaan jotenkin poikkeuksellinen. Valintani on helppo tuomita jopa ilman tiedollisia perusteluita, sillä pakostihan minun täytyy olla jotenkin outo. En siis voi mitenkään olla ihan tavallinen fiksu tyyppi, vaan selvästikin olen jotenkin hörhö tai friikki.

Ehkä olen tässä asiassa vähän nössö. Ehkä pitäisi olla kovaäänisempi ja kertoa avoimemmin kotisynnytyksestä. Tosiasia on, ettei maailma muutu ennen kuin me ”ääriratkaisujen” tekijät avaamme suumme. Sitä mukaa niistä tulee ajan kanssa vähemmän poikkeavia ja pelottavia ratkaisuja. Toisaalta en koe olevani tällä synnytysmatkalla muuttaakseni maailmaa tai levittääkseni kotisynnytyksen ilosanomaa kaikille tutuille ja tuntemattomille. Jos joku saa tukea omille ajatuksilleen näistä tämän blogin kirjoituksistani, se on hyvä ja hieno asia, mutta loppujen lopuksi olen tällä matkalla itseni ja perheeni parhaaksi.

Olen tietoisesti valinnut pitää ajatukseni tulevan synnytyksen suhteen myönteisinä. Kotisynnytyksestä puhumatta jättäminen tarkoittaa joissakin tapauksissa itselleni myös positiivisen mielialan vaalimista.

Rehellisesti sanottuna en halua antaa kenenkään negatiivisten kommenttien masentaa minua.

Tunnen itseäni sen verran, että tiedän pahoittavani mieleni herkästi ja vellovani pitkään ikävissä kommenteissa. Mieluummin suojelen itseäni ja päästän ”turva-alueelleni” vain niitä ihmisiä, joilta saan voimaa. En halua tuhlata energiaani keskustelemalla aiheesta sellaisten ihmisten kanssa, joilla tiedän olevan vaikeuksia sulattaa ratkaisuamme. Toivoisin vain kovasti, että ihmiset löytäisivät sydämestään kyvyn kunnioittaa minun valintaani, jonka olen tehnyt pitkällisen harkinnan jälkeen perustuen parhaaseen tietooni ja sydämeni ääneen.

Doula

Minulla on tulevassa synnytyksessä aikamoinen tukiverkko. Kaikkiaan minulla on neljä ihanaa ihmistä tukemassa minua: puolisoni, kaksi kotiloa sekä sitten minulla on doulani. Välillä olen miettinyt, että onko väkeä liikaakin, mutta toisaalta kaikilla näillä ihmisillä on tärkeä tehtävä tällä synnytysmatkallani.

Doula meille tuli melkein vahingossa jo ennen päätöstä kotona synnyttämisestä. Idea heitettiin ilmoille kiinalaisessa ravintolassa ja se oli oikeastaan sillä selvä, koska ajatus doulasta sopi myös miehelleni. Doulallani oli hyvin tärkeä rooli myös kotisynnytykseen päätymisen kannalta, sillä ilman tämän rohkean ystäväni kannustusta en olisi varmaan koskaan uskaltautunut kotisynnytyssymposiumiin enkä olisi antanut tosissani itselleni mahdollisuutta pohtia kotisynnytystä aitona vaihtoehtona. Kiitos siitä.

Koska minulla riittää tukihenkilöitä synnytyksessä, olen joutunut tekemään pohdintatyötä sen suhteen, mikä on kenenkin rooli ja tehtävä. Tuntuu siltä, että sairaalasynnytyksessä doulalla olisi selkeämpi rooli jatkuvan henkisen ja fyysisen tuen tarjoajana. Sairaalassa kun kätilöt eivät taida pystyä olemaan synnyttäjän kanssa ihan koko aikaa ja saattavat hoitaa useampaakin synnytystä samaa aikaa.

Doulatoiminta taitaa yleensäkin olla yleistymässä, koska synnytysten keskittyessä yhä suurempiin yksiköihin, synnyttäjät kokevat jäävänsä paitsi jostain. Onko se sitten henkilökohtainen palvelu tai tukihenkilön jatkuva läsnäolo – en osaa sanoa. Ehkä myös puolisot synnytyskumppaneina tarvitsevat tukea. Luonnollisen synnytyksen toivojat taas saattavat kaivata doulaa puskuriksi itsensä ja sairaalarutiinien väliin. Doula voi toimia synnyttäjän puolestapuhujana ja varmistaa, että hänen toiveitaan kunnioitetaan.

Oli doulan rooli lopulta mikä tahansa, on doulan läsnäololla synnytyksessä joka tapauksessa todettu olevan erittäin positiivisia vaikutuksia synnytyksen kannalta:

Doulan läsnäolo synnytyksessä tutkitusti (useita kansainvälisiä tutkimuksia):

  • lyhentää synnytystä
  • lisää puolison osallistumista synnytyksessä
  • vähentää komplikaatioita
  • vähentää lääketieteellisen kivunlievityksen tarvetta
  • vähentää lääketieteellisten toimenpiteiden tarvetta synnytyksessä, mm. imukupin käyttöä
  • vähentää keisarinleikkauksia
  • lisää äitien/perheiden tyytyväisyyttä
  • lisää imetyksen onnistumisen todennäköisyyttä

Lainaus Doulapalvelun sivulta http://www.doula.fi/

Omaan kotisynnytykseen valmistautuessani olin silti alkuvaiheessa hieman huolissani, pystynkö ”työllistämään” kaikki synnytyksessä läsnäolevat ihmiset. Olen miettinyt hassujakin asioita. Missä he viettävät aikaansa täällä meillä kotona? Mitä jos en tarvitsekaan doulaani mihinkään synnytyksessä? Mitä jos haluankin olla vain rauhassa tai haluan vain puolisoni lähelleni? Tällä hetkellä ymmärrän jo paremmin, ettei minun tehtäväni ole huolehtia tukihenkilöideni pärjäämisestä synnytyksessä – hehän ovat siellä minua varten. Ja jos pärjään omillani, sehän on vain hyvä asia.

Doulani tärkein tehtävä onkin ihan vain pelkkä läsnäolo.

Toisen tärkeän oivalluksen koin tällä viikolla, kun istuimme hämärtyvässä olohuoneessamme doulani kanssa, söimme suklaata ja juttelimme synnyttämisestä ja vähän kaikesta muustakin. Ymmärsin, että ehkei doulan tärkein tehtävä olekaan olla pelkästään synnytyksessä läsnä, vaan sehän on juuri se, että hän kuuntelee ja tukee minua juuri nyt.

Ehkä doulani tärkein tehtävä onkin auttaa minua juuri tällä hetkellä, ennen synnytystä, kun teen tärkeää työtä valmistautuessani synnytykseen.

Tälle ihmiselle olen saanut ihan jo raskauden alusta saakka kertoa tunteistani ja ajatuksistani synnyttämiseen liittyen. Hän ymmärtää toiveitani ja jaksaa kuunnella. Varmaan ihan kaikista asioista emme ole samaa mieltä, mutta sillä ei lopulta ole mitään väliä. Hän ei tuomitse minua eikä arvostele. Hän antaa minun tuulettaa myös kieleteisiä ajatuksiani ja auttaa löytämään asioiden valoisat puolet.

Luulen, että tällä synnytysmatkalla mukana kulkemisella on tärkeä tehtävä myös doulalleni hänen etsiessään paikkaansa ammatillisessa mielessä kätilönä. Jos mitenkään pystyn auttamaan häntä tässä, olen siitä onnellinen.