Synnytyskokemus

Ensimmäisessä synnytyksessäni en osannut edes ajatella, että mielellä voisi olla niin suuri rooli synnytyksessä. En ymmärtänyt sitä ennen synnytystä, synnytyksessä enkä pitkään aikaan edes synnytyksen jälkeen. Vasta tämän vuoden puolella, ensimmäisen synnytyksen jälkipuintia tehdessäni, olen hiljalleen alkanut hahmottamaan, missä kohdin esikoiseni synnytys lähti menemään suuntaan, joka tuoti lopulta vaikeuksia.

Synnytys käynnistyi kotonamme hieman ennen puoltayötä ja pärjäsin hyvin supistusten kanssa hyödyntäen ääntä ja liikettä apunani kivun kohtaamisessa. En ollut varsinaisesti perehtynyt lääkkeettömiin kivunlievityksen keinoihin (tai no, synnyttämiseen ylipäätään), mutta noudatin vaistojani ja toimin, kuten kehoni käski toimia. Supistuksen tullessa kävelin olohuoneen ja kylpyhuoneen väliä ja tamppasin lattiaa tasaisesti jaloillani. Välillä nojasin kylpyhuoneen tasoon ja heijasin lantiotani päästellen suustani jotain synnytyslaulun tapaista. Supistusten välillä torkuin sohvalla. Aamulla seitsemän aikaan lähdimme sairaalaan, jossa todettin kello 8 kohdunsuun olevan 5 cm auki.

Olin pärjännyt todella hienosti kotona ja synnytys oli etenemässä kauniisti.

Mutta sitten tapahtui jotain. Sairaalassa synnytys ei enää oikein edennytkään. Muistan, että käyrää otetiin vähän väliä. Sängyssä makaaminen tuntui kamalalta ja halusin pysyä liikkeellä. Sain ilokaasua ja otin edelleen pystyasennossa vastaan supistuksia. Jokin oli kuitenkin toisin.  Klo 10.41 kohdunsuun tilanne oli sama kuin sairaalaan saapuessamme.

Tässä vaiheessa synnytyskertomuksessa lukee, että kanssani on keskusteltu ponnistusasennoista. Olin toivonut saavani ponnistaa synnytysjakkaralla, mutta minulle on ”ehdotettu sängyllä synnyttämistä sikiön arvioidun suuren koon takia”. Painoarvio oli 4-4,2 kiloa. Olin jo synnytyssuunnittelukeskustelussa maininnut, että ponnistamisvaihe pelottaa minua eniten synnytyksessä ja se on varmasti näkynyt papereissani. Täytyy ihmetellä, miksei tätä otettu huomioon. Tällainen keskustelu ponnistamisesta kesken synnytyksen ei ainakaan helpottanut pelkoani.

Aloin pelkäämään yhä enemmän edessä olevaa ponnistamista.

Kello 13 aikaan kohdunsuu oli 7-8 cm auki eli avautuminen oli kuitenkin edennyt. Tässä vaiheessa synnytyskertomuksen mukaan kanssani on keskusteltu kalvojen puhkaisusta. Muistan elävästi, että mieleeni oli jo iskostunut ajatus, ettei synnytykseni etene kätilöiden mielestä riittävän nopeasti. Olen herkkä lukemaan ihmisten kehonkieltä ja tuntemuksia. Nyt minulla oli tunne, etten suoriudu synnytyksestä niin ihanteellisesti kuin minulta odotettiin. Kalvot siis puhkaistiin ja supistuksista tuli ärhäkämpiä.

Kello 15 aikaan kätilö vaihtui ja tämä uusi kätilö oli ihan eri maata kuin aiempi kätilöharjoittelija. Vuosien kokemus ja tiukkaa auktoriteettia. Uusi kätilö totesi ensimmäisenä, että otan vastaan supistuksia jännittäen kaikkia lihaksiani. Jalkani olivat aivan poikki, sillä en ollut tajunnut ollenkaan levätä supistusten välissä. Aluksi hän neuvoi minua rentoutumisessa ja äänenkäytössä sekä laittoi aqua-rakkulat kello 15.35. Synnytyskertomuksen mukaan kohdunsuun tilanne on ollut hetken päästä ennallaan, 7 cm auki. Selkeästi kätilö on halunnut tukea minua lääkkeettömässä kivunlievityksessä, mutta silti kello 15.50 eli vartin myöhemmin kanssani on jo keskusteltu synteettisen oksitosiini-infuusion aloittamisesta ja se aloitettiinkin 5 minuuttia myöhemmin.

Tässä vaiheessa muistan, etten enää edes yrittänyt pärjätä omin voimin supistusten kanssa.

Supistuskivuista tuli heti oksitosiinin aloittamisen jälkeen kammottavia. Olenkin pyytänyt epiduraalia heti 10 minuuttia oksitosiinin aloittamisen jälkeen ja saanut sen kello 16.19. Tämän jälkeen sain levättyä kummallisessa horrostilassa pari tuntia. En oikein tajunnut tai tuntenut yhtään mitään.

Ponnistamisvaiheesta kirjoittaminen on hyvin vaikeaa. Tämä oli se pahin vaihe synnytyksestä. En yhtään tiedä, miltä tilanne on näyttänyt kätilöistä tai miehestäni, mutta omat muistikuvani tilanteesta ovat tuskalliset.

Pelkäsin niin kovasti.

En halunnut ponnistaa, mutta samalla halusin synnytyksen olevan ohi. Ponnistin siis puoli-istuvassa asennossa sängyllä (joka oli siis ainoaa varsinaista synnytystoivettani vastoin) ja se tuntui monella tapaa väärältä. Muistan, että jalkani heiluivat ja tärisivät holtittomasti. Potkin kätilöä kauemmas. Synnytyskertomuksessa lukee, että vauvan pää on tullut useamman kerran näkyville, mutta vetäytynyt taas supistuksen jälkeen takaisin. Muistikuvani ovat hyvin epätarkkoja, mutta jossain vaiheessa kätilö uhkaili imukupilla ja sektiolla, jos en saa kohta ponnistettua vauvaa ulos. Jossain vaiheessa muistan kätilön myös huutaneen käytävällä vihaisesti tarvitsevansa apua. Muistikuvani ovat kaoottisia ja lähinnä muistan olleeni aivan paniikissa.

En tiedä, mistä löysin voimat, mutta kello 18.56 ponnistin esikoisemme ulos 36 minuutin ponnistamisvaiheen jälkeen. Tämän jälkeen mielikuvani synnytyksestä muuttuvat hetkessä kauniimmiksi. Poikani oli rinnallani eikä millään muulla enää tuntunut olevan väliä. Saimme viettää rauhallista aikaa synnytyssalissa tutustuen pieneen ihmeeseemme ja kokea myös ensi-imetyksen.

Valitettavasti kaikki paha ei ollutkaan vielä ohi, sillä alapäässäni tuntui kamalaa kipua enkä pystynyt juurikaan liikkumaan. Ponnistamisvaiheessa syntyneitä repeämiä oli tikattu ja nyt vaginassa todettiin hematooma eli verenpurkauma. Lääkäri päätti, että ompeleiden purku ja hematooman tyhjennys tehdään leikkaussalissa yleisanestesiassa. Kello 22.16 minut siirrettiin itkien leikkaussaliin ja jouduin jättämään vastasyntyneeni isän hoiviin.

Leikkaussalissa itkin ja olin varma, että kuolen nukutukseen.

En kuitenkaan kuollut ja jossain vaiheessa pääsin takaisin rakkaitteni luo perhehuoneeseen, missä toipuminen sai alkaa. Fyysisesti toivuin synnytyksestä melko nopeasti ja arki lapsemme kanssa lähti hyvin käyntiin. Ainoastaan imetyksen alkutaival oli hyvin vaikea. Liekö ollut epiduraalilla ja kokemallani anestesialla merkitystä sen kannalta.

Ensimmäiset kaksi vuotta lapseni kanssa ovat olleet minulle äitinä hyvin voimaannuttavia ja voin oikeastaan sanoa jollain tapaa löytäneeni itseni näiden kahden vuoden aikana uudelleen. Äitinä oleminen on ollut ihanaa ja siihen on antanut voimaa perehtyminen kiintymysvanhemmuuteen ja ajatuksiin luonnollisesta lapsuudesta. Olen nauttinut pitkästä imetysajasta, lapseni kantamisesta kantoliinassa ja perhepedissä nukkumisesta. Silmäni ovat avautuneet monenkin asian suhteen ja luonnolliseen synnytykseen perehtyminen on oikeastaan ollut melko luonteva osa tätä jatkumoa.

Ensimmäiseen synnytykseen en ole kuitenkaan palannut mielessäni ennen kuin vasta tullessani uudestaan raskaaksi. Meni melkein kaksi vuotta ennen kuin pystyin ottamaan synnytyskertomuksen käteeni ja lukemaan sen läpi. Ymmärrän nyt, että tuskallisten muistojen läpikäyminen on välttämätöntä, jotta voin valmistautua seuraavaan synnytykseeni. Nyt kun olen pystynyt käymään läpi synnytyskokemustani ja tiedän, missä kohdin siinä mentiin pieleen, pystyn päästämään negatiivisista tunteista irti ja ottamaan vastaan eheyttävän synnytyskokemuksen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s