Hampaankolossa

Nyt kun olen pystynyt kirjoittamaan synnytyksestäni, pystyn myös analysoimaan, mikä kaikki siinä meni toisin kuin olisi voinut mennä. Yritän kovasti olla olematta katkera menneistä kokemuksista, sillä negatiivisten tunteiden mukana kantaminen vie vain turhaan voimia, mutta en voi silti olla edelleenkin tuntematta pettymystä montaakin asiaa kohtaan. Päästän siis hieman höyryjä ulos.

Suurin pettymyksen kohteeni olen minä itse. Miksi ihmeessä en ymmärtänyt valmistautua raskausaikana synnytykseen yhtä suurella tarmolla kuin esimerkiksi lastenvaunujen valintaan?

  1. Olen vihainen itselleni siitä, etten ottanut yhtäkään kunnollista synnytysopusta käteeni ja perehtynyt synnytyksen luonnolliseen etenemiseen. Kaiken lisäksi olen vielä luonteeltani sellainen, että rakastan tiedonhakua ja syvällistä perehtymistä erilaisiin asioihin. Miksi synnytys teki tässä niin suuren poikkeuksen? Yritinkö alitajuisesti vältellä koko kokemusta?
  2. Olen vihainen myös kaikille niille tutuille ja tuntemattomille, jotka sanoivat minulle, ettei synnytystä kannata suunitella eikä siihen voi valmistautua etukäteen. Kun ei kuitenkaan tiedä, miten se menee. VÄÄRIN! Tietenkään synnytyksen tarkkaa etenemistä ei voi ennustaa, mutta huolellinen valmistautuminen taatusti edesauttaa onnistuneen synnytyskokemuksen saamisessa.
  3. Olen vihainen neuvolaläärärille, joka ei osannut käyttää neuvolan ultralaitteita ja mitata vauvan kokoa 41. raskausviikolla, vaan istutti minuun turhan pelon jättiläisvauvasta ja laittoi lähetteen maksosomiaepäilyn takia äitiyspoliklinikalle (jossa emme koskaan ehtineet käymään ennen synnytyksen käynnistymistä). Vähemmästäkin alkaa pelottamaan, kun ultralaite ilmoittaa koko ajan mitoista, että ”too big for scale”! (No joo, tämä ehkä jo hieman jopa naurattaa. Kuvitelkaa nyt, niin iso jättivauva, että ultralaitteetkin menevät sekaisin!)
  4. Olen vihainen itselleni, etten lainkaan luottanut omaan kehooni synnytyksessä. Pärjäsin niin hienosti kotona ja olisin voinut jatkaa samaan malliin. Odotin kuitenkin vain koko ajan pahinta.
  5. Olen vihainen itselleni, että kieltäydyin minulle tarjotusta mahdollisuudesta hyödyntää synnytysammetta sairaalassa. Tollo minä!
  6. Olen vihainen, ettei synnytykseni annettu edetä sairaalassa rauhassa omalla painollaan, vaan minuun iskostettiin tunne, etten osaa synnyttää riittävän ripeästi. Kaikki se senttien mittaaminen, kyttääminen ja käyrien ottaminen!
  7. Olen vihainen, ettei minua autettu rentoutumaan sairaalassa. Rentoutuminen olisi varmasti auttanut synnytystä etenemään paremmin. Miksei kätilö opastanut minua lepäämään supistusten välissä?
  8. Olen vihainen, ettei jälkimmäinen kätilö odottanut kärsivällisemmin synnytyksen luonnollista etenemistä, vaan alle tunnissa hänen työvuoronsa alkamisesta sain jo oksitosiinia tipassa ja kerjäsin epiduraalia.
  9. Olen hyvin vihainen siitä, että minut pakotettiin ponnistamaan puoli-istuvassa asennossa, vaikka kaikki faktat puhuvat sen puolesta, että se vaikeuttaa ponnistamista entisestään. Vauvan iso koko ei ollut mikään oikea syy evätä minulta oikeutta toivomaani ponnistusasentoon. (Vauva painoi syntyessään lopulta 4130 g)
  10. Kaiken kaikkiaan olen katkera, että synnytyksen kulkuun puututtiin turhilla toimenpiteillä, koska en itse osannut niistä kieltäytyä. Olen siis vihainen sekä itselleni että koko sairaalasysteemille. Tässä järjestyksessä.

No niin. Tulipa päästettyä ulos ja kyllä helpottaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s