Pelko

Ihmiset pelkäävät kovasti synnyttämistä. Pelko tuntuu liittyvän toisaalta synnytyskipuun ja toisaalta siihen, että jotain pahaa tapahtuu. Pahin pelko on, että vauva tai äiti kuolee. Synnyttäminen yleensäkin koetaan vaaralliseksi ja sen yllä leijuu uhkakuvia, joita pyritään hallitsemaan eri tavoin. Pienet synnytysyksiköt ajetaan alas, jotta synnytykset voidaan keskittää suuriin sairaaloihin. Synnytyksiä seurataan ja monitoroidaan tiiviisti ja synnytyksen kulkuun puututaan erilaisin toimenpitein nopeasti, jos synnytys ei etene toivotun kaavan mukaisesti. Synnytyksen aikana hyödynnetään entistä enemmän puudutteita. Toimenpiteillä pyritään hallitsemaan pelkoa, mutta valitettavan usein pelkoa ei onnistuta poistamaan, vaan toimenpiteet itse asiassa ruokkivat pelkoa ja se kasvaa entistä suuremmaksi.

Synnyttäminen ja pelko eivät ole hyvä parivaljakko. Kun pelkään, tunnen oloni jännittyneeksi ja levottomaksi. Lihakseni jännittyvät ja keskittyminen on vaikeaa. Pelko voi olla lievääkin, mutta pahimmillaan se lamauttaa ja saa aikaan paniikin tunteen. Pelkääminen hidastaa synnytyksen etenemistä ja saattaa jopa pysäyttää sen, jolloin synnytyksen kulkuun joudutaan yleensä puuttumaan tavalla tai toisella. Joka tapauksessa pelko kuluttaa energiaa, jota synnyttämisen aikana harvemmin on liikaa tuhlattavaksi.

Uskoisin, että suuri osa pelosta johtuu siitä, etteivät ihmiset luota naisen kehoon ja sen kykyyn suoriutua synnytyksestä. Negatiivinen kierre syntyy, kun synnyttäjä pelkää kipua ja pyristelee supistuksia vastaan jännittämällä lihaksensa. Tällöin kipu tuntuu entistä pahempana, mikä taas saa synnyttäjän pelkäämään seuraavaa supistusta aiempaa enemmän ja jännittämään lihaksensa vieläkin kireämmiksi.

Synnyttämisestä on tullut monimutkaista ja vaikeaa. Nainen joutuu synnyttämään. Synnytys on kammottava peikko, joka häämöttää raskauden lopussa. Se on välttämätön pakko, joka naisen on pakko kärsiä saadakseen vauvan syliinsä. Tuntuu siltä, että synnytystä kuuluukin pelätä. Synnytyspelkoa pidetään yllä paitsi median välityksellä, myös synnyttäneiden naisten välisillä keskusteluilla. Keskimääräinen ensisynnyttäjä on taatusti kuullut enemmän kauhutarinoita synnytyksistä kuin voimaannuttavia synnytyskertomuksia.

Minä en pelkää tulevaa synnytystä.

Tämän oivaltaminen oli hyvin vapauttava kokemus suurin piirtein tämän raskauden puolivälissä ja se antoi voimaa suhtautua kotisynnytykseen aitona vaihtoehtona eikä vain utopistisena haaveena. Ensimmäisen synnytykseni perusteella saattaisin hyvinkin pelätä synnyttämistä ja minulla menikin melkein kaksi vuotta ennen kuin kykenin tutustumaan ensimmäisen synnytykseni papereihin. Torjuin pitkään kaikki synnytykseen liittyvät negatiiviset tunteet, todennäköisesti koska rakastan niin kovasti lastani, etten ole halunnut minkään varjostavan tämän pienen ihmisen tuomaa onnea. Tämän vuoden aikana olen kuitenkin tehnyt esikoisemme synnytykseen liittyen paljon tietoista ja tiedostamatonta prosessointia ja nyt voin rehellisesti sanoa, että kokemus oli hyvin pelottava.

Synnytyskokemukseni prosessointi on saanut minut ymmärtämään, että minulla on oikeus näihin negatiivisiin tunteisiin. Minun ja lapseni suhde ei mene enää pilalle, vaikka myönnän, ettei synnytyksessä kaikki mennyt niin kuin olisi pitänyt. Ehkä raskainta on ollut myöntää, että syytän synnytyksen kipeistä muistoista eniten itseäni. Miksi en valmistautunut paremmin? Miksi en ymmärtänyt silloin, missä kohdin mentiin pieleen? Itsesyytöksistä ei ole mitään hyötyä, sillä en pääse enää muuttamaan mennyttä. Sen sijaan seuraava synnytykseni voi olla puhdistava ja eheyttävä kokemus. Tiedän nyt, ettei huonojen ja pelottavien kokemusten ole välttämätöntä toistua seuraavassa synnytyksessäni. Mikä tärkeintä, minulla on oikeus kokea hyvä ja kaunis synnytys ja tarjota syntyvälle lapselleni paras mahdollinen alku hänen elämälleen.

Tärkein oivallukseni on, ettei tuntemani pelko suinkaan liity itse synnyttämiseen, vaan siihen kaikkeen, mitä synnytykseen voi liittyä, jos en itse ole valmistautunut enkä hallitse omaa synnytystäni. Itselleni pelkoa aiheuttaa eniten tiedon puute ja vieraiden ihmisten armoille jääminen. Nämä ovat juuri niitä asioita, joihin olen tulevassa (koti)synnytyksessäni halunnut vaikuttaa.

Itselleni tärkein työkalu, jolla hallitsen pelkoani, on siis tieto. Tiedän nyt paljon enemmän luonnollisen synnytyksen kulusta ja siitä, miten sitä voi edesauttaa. Tiedän, että parasta on antautua synnytyksen vietäväksi ja päästää irti niin pelosta kuin muistakin negatiivisista tunteista. Tiedän, että synnytys etenee omalla painollaan silloin, kun tunnen oloni hyväksi ja tunnen olevani turvassa. Tiedän, että synnytyskipua on helpompi hallita rentona kuin kauhusta kankeana. Synnytyksen aikana haluan rentoutua ja keskittyä hengitykseen sekä itseäni helpottaviin mielikuviin. Tiedän myös, että tarvitsen synnytyksessä apua ja nyt minulla on vahva tukiverkko sitä minulle tarjoamassa.

Toinen tärkeä työkaluni on positiivisuus. En suostu negatiivisten ajatusten ympäröimäksi enkä suostu ajattelemaan, että synnyttäminen on vaarallista ja kamalaa. Pidän mielummin asenteeni ja mieleni positiivisena ja haluan synnytykseeni mukaan vain sellaisia ihmisiä, jotka jakavat positiiviset ajatukseni. Suhtaudun synnytykseen toki jännittävänä, mutta ennen kaikkea voimaannuttavana tapahtumana, jota odotan innolla. Synnytyksessä ei ole mitään pelättävää, jos olen valmis ottamaan sen vastaan sellaisena kuin se tulee. Haluan uskoa, että synnytykseni on parhaimmillaan nautittava, lämminhenkinen ja kaunis tapahtuma, jossa saatamme uuden perheenjäsenemme maailmaan.

Pelko ei kuulu tähän tapahtumaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s