Hampaankolossa

Nyt kun olen pystynyt kirjoittamaan synnytyksestäni, pystyn myös analysoimaan, mikä kaikki siinä meni toisin kuin olisi voinut mennä. Yritän kovasti olla olematta katkera menneistä kokemuksista, sillä negatiivisten tunteiden mukana kantaminen vie vain turhaan voimia, mutta en voi silti olla edelleenkin tuntematta pettymystä montaakin asiaa kohtaan. Päästän siis hieman höyryjä ulos.

Suurin pettymyksen kohteeni olen minä itse. Miksi ihmeessä en ymmärtänyt valmistautua raskausaikana synnytykseen yhtä suurella tarmolla kuin esimerkiksi lastenvaunujen valintaan?

1. Olen vihainen itselleni siitä, etten ottanut yhtäkään kunnollista synnytysopusta käteeni ja perehtynyt synnytyksen luonnolliseen etenemiseen. Kaiken lisäksi olen vielä luonteeltani sellainen, että rakastan tiedonhakua ja syvällistä perehtymistä erilaisiin asioihin. Miksi synnytys teki tässä niin suuren poikkeuksen? Yritinkö alitajuisesti vältellä koko kokemusta?
2. Olen vihainen myös kaikille niille tutuille ja tuntemattomille, jotka sanoivat minulle, ettei synnytystä kannata suunitella eikä siihen voi valmistautua etukäteen. Kun ei kuitenkaan tiedä, miten se menee. VÄÄRIN! Tietenkään synnytyksen tarkkaa etenemistä ei voi ennustaa, mutta huolellinen valmistautuminen taatusti edesauttaa onnistuneen synnytyskokemuksen saamisessa.
3. Olen vihainen neuvolaläärärille, joka ei osannut käyttää neuvolan ultralaitteita ja mitata vauvan kokoa 41. raskausviikolla, vaan istutti minuun turhan pelon jättiläisvauvasta ja laittoi lähetteen maksosomiaepäilyn takia äitiyspoliklinikalle (jossa emme koskaan ehtineet käymään ennen synnytyksen käynnistymistä). Vähemmästäkin alkaa pelottamaan, kun ultralaite ilmoittaa koko ajan mitoista, että ”too big for scale”! (No joo, tämä ehkä jo hieman jopa naurattaa. Kuvitelkaa nyt, niin iso jättivauva, että ultralaitteetkin menevät sekaisin!)
4. Olen vihainen itselleni, etten lainkaan luottanut omaan kehooni synnytyksessä. Pärjäsin niin hienosti kotona ja olisin voinut jatkaa samaan malliin. Odotin kuitenkin vain koko ajan pahinta.
5. Olen vihainen itselleni, että kieltäydyin minulle tarjotusta mahdollisuudesta hyödyntää synnytysammetta sairaalassa. Tollo minä!
6. Olen vihainen, ettei synnytykseni annettu edetä sairaalassa rauhassa omalla painollaan, vaan minuun iskostettiin tunne, etten osaa synnyttää riittävän ripeästi. Kaikki se senttien mittaaminen, kyttääminen ja käyrien ottaminen!
7. Olen vihainen, ettei minua autettu rentoutumaan sairaalassa. Rentoutuminen olisi varmasti auttanut synnytystä etenemään paremmin. Miksei kätilö opastanut minua lepäämään supistusten välissä?
8. Olen vihainen, ettei jälkimmäinen kätilö odottanut kärsivällisemmin synnytyksen luonnollista etenemistä, vaan alle tunnissa hänen työvuoronsa alkamisesta sain jo oksitosiinia tipassa ja kerjäsin epiduraalia.
9. Olen hyvin vihainen siitä, että minut pakotettiin ponnistamaan puoli-istuvassa asennossa, vaikka kaikki faktat puhuvat sen puolesta, että se vaikeuttaa ponnistamista entisestään. Vauvan iso koko ei ollut mikään oikea syy evätä minulta oikeutta toivomaani ponnistusasentoon. (Vauva painoi syntyessään lopulta 4130 g)
10. Kaiken kaikkiaan olen katkera, että synnytyksen kulkuun puututtiin turhilla toimenpiteillä, koska en itse osannut niistä kieltäytyä. Olen siis vihainen sekä itselleni että koko sairaalasysteemille. Tässä järjestyksessä.

No niin. Tulipa päästettyä ulos ja kyllä helpottaa.

Synnytyskokemus

Ensimmäisessä synnytyksessäni en osannut edes ajatella, että mielellä voisi olla niin suuri rooli synnytyksessä. En ymmärtänyt sitä ennen synnytystä, synnytyksessä enkä pitkään aikaan edes synnytyksen jälkeen. Vasta tämän vuoden puolella, ensimmäisen synnytyksen jälkipuintia tehdessäni, olen hiljalleen alkanut hahmottamaan, missä kohdin esikoiseni synnytys lähti menemään suuntaan, joka tuoti lopulta vaikeuksia.

Synnytys käynnistyi kotonamme hieman ennen puoltayötä ja pärjäsin hyvin supistusten kanssa hyödyntäen ääntä ja liikettä apunani kivun kohtaamisessa. En ollut varsinaisesti perehtynyt lääkkeettömiin kivunlievityksen keinoihin (tai no, synnyttämiseen ylipäätään), mutta noudatin vaistojani ja toimin, kuten kehoni käski toimia. Supistuksen tullessa kävelin olohuoneen ja kylpyhuoneen väliä ja tamppasin lattiaa tasaisesti jaloillani. Välillä nojasin kylpyhuoneen tasoon ja heijasin lantiotani päästellen suustani jotain synnytyslaulun tapaista. Supistusten välillä torkuin sohvalla. Aamulla seitsemän aikaan lähdimme sairaalaan, jossa todettin kello 8 kohdunsuun olevan 5 cm auki.

Olin pärjännyt todella hienosti kotona ja synnytys oli etenemässä kauniisti.

Mutta sitten tapahtui jotain. Sairaalassa synnytys ei enää oikein edennytkään. Muistan, että käyrää otetiin vähän väliä. Sängyssä makaaminen tuntui kamalalta ja halusin pysyä liikkeellä. Sain ilokaasua ja otin edelleen pystyasennossa vastaan supistuksia. Jokin oli kuitenkin toisin.  Klo 10.41 kohdunsuun tilanne oli sama kuin sairaalaan saapuessamme.

Tässä vaiheessa synnytyskertomuksessa lukee, että kanssani on keskusteltu ponnistusasennoista. Olin toivonut saavani ponnistaa synnytysjakkaralla, mutta minulle on ”ehdotettu sängyllä synnyttämistä sikiön arvioidun suuren koon takia”. Painoarvio oli 4-4,2 kiloa. Olin jo synnytyssuunnittelukeskustelussa maininnut, että ponnistamisvaihe pelottaa minua eniten synnytyksessä ja se on varmasti näkynyt papereissani. Täytyy ihmetellä, miksei tätä otettu huomioon. Tällainen keskustelu ponnistamisesta kesken synnytyksen ei ainakaan helpottanut pelkoani.

Aloin pelkäämään yhä enemmän edessä olevaa ponnistamista.

Kello 13 aikaan kohdunsuu oli 7-8 cm auki eli avautuminen oli kuitenkin edennyt. Tässä vaiheessa synnytyskertomuksen mukaan kanssani on keskusteltu kalvojen puhkaisusta. Muistan elävästi, että mieleeni oli jo iskostunut ajatus, ettei synnytykseni etene kätilöiden mielestä riittävän nopeasti. Olen herkkä lukemaan ihmisten kehonkieltä ja tuntemuksia. Nyt minulla oli tunne, etten suoriudu synnytyksestä niin ihanteellisesti kuin minulta odotettiin. Kalvot siis puhkaistiin ja supistuksista tuli ärhäkämpiä.

Kello 15 aikaan kätilö vaihtui ja tämä uusi kätilö oli ihan eri maata kuin aiempi kätilöharjoittelija. Vuosien kokemus ja tiukkaa auktoriteettia. Uusi kätilö totesi ensimmäisenä, että otan vastaan supistuksia jännittäen kaikkia lihaksiani. Jalkani olivat aivan poikki, sillä en ollut tajunnut ollenkaan levätä supistusten välissä. Aluksi hän neuvoi minua rentoutumisessa ja äänenkäytössä sekä laittoi aqua-rakkulat kello 15.35. Synnytyskertomuksen mukaan kohdunsuun tilanne on ollut hetken päästä ennallaan, 7 cm auki. Selkeästi kätilö on halunnut tukea minua lääkkeettömässä kivunlievityksessä, mutta silti kello 15.50 eli vartin myöhemmin kanssani on jo keskusteltu synteettisen oksitosiini-infuusion aloittamisesta ja se aloitettiinkin 5 minuuttia myöhemmin.

Tässä vaiheessa muistan, etten enää edes yrittänyt pärjätä omin voimin supistusten kanssa.

Supistuskivuista tuli heti oksitosiinin aloittamisen jälkeen kammottavia. Olenkin pyytänyt epiduraalia heti 10 minuuttia oksitosiinin aloittamisen jälkeen ja saanut sen kello 16.19. Tämän jälkeen sain levättyä kummallisessa horrostilassa pari tuntia. En oikein tajunnut tai tuntenut yhtään mitään.

Ponnistamisvaiheesta kirjoittaminen on hyvin vaikeaa. Tämä oli se pahin vaihe synnytyksestä. En yhtään tiedä, miltä tilanne on näyttänyt kätilöistä tai miehestäni, mutta omat muistikuvani tilanteesta ovat tuskalliset.

Pelkäsin niin kovasti.

En halunnut ponnistaa, mutta samalla halusin synnytyksen olevan ohi. Ponnistin siis puoli-istuvassa asennossa sängyllä (joka oli siis ainoaa varsinaista synnytystoivettani vastoin) ja se tuntui monella tapaa väärältä. Muistan, että jalkani heiluivat ja tärisivät holtittomasti. Potkin kätilöä kauemmas. Synnytyskertomuksessa lukee, että vauvan pää on tullut useamman kerran näkyville, mutta vetäytynyt taas supistuksen jälkeen takaisin. Muistikuvani ovat hyvin epätarkkoja, mutta jossain vaiheessa kätilö uhkaili imukupilla ja sektiolla, jos en saa kohta ponnistettua vauvaa ulos. Jossain vaiheessa muistan kätilön myös huutaneen käytävällä vihaisesti tarvitsevansa apua. Muistikuvani ovat kaoottisia ja lähinnä muistan olleeni aivan paniikissa.

En tiedä, mistä löysin voimat, mutta kello 18.56 ponnistin esikoisemme ulos 36 minuutin ponnistamisvaiheen jälkeen. Tämän jälkeen mielikuvani synnytyksestä muuttuvat hetkessä kauniimmiksi. Poikani oli rinnallani eikä millään muulla enää tuntunut olevan väliä. Saimme viettää rauhallista aikaa synnytyssalissa tutustuen pieneen ihmeeseemme ja kokea myös ensi-imetyksen.

Valitettavasti kaikki paha ei ollutkaan vielä ohi, sillä alapäässäni tuntui kamalaa kipua enkä pystynyt juurikaan liikkumaan. Ponnistamisvaiheessa syntyneitä repeämiä oli tikattu ja nyt vaginassa todettiin hematooma eli verenpurkauma. Lääkäri päätti, että ompeleiden purku ja hematooman tyhjennys tehdään leikkaussalissa yleisanestesiassa. Kello 22.16 minut siirrettiin itkien leikkaussaliin ja jouduin jättämään vastasyntyneeni isän hoiviin.

Leikkaussalissa itkin ja olin varma, että kuolen nukutukseen.

En kuitenkaan kuollut ja jossain vaiheessa pääsin takaisin rakkaitteni luo perhehuoneeseen, missä toipuminen sai alkaa. Fyysisesti toivuin synnytyksestä melko nopeasti ja arki lapsemme kanssa lähti hyvin käyntiin. Ainoastaan imetyksen alkutaival oli hyvin vaikea. Liekö ollut epiduraalilla ja kokemallani anestesialla merkitystä sen kannalta.

Ensimmäiset kaksi vuotta lapseni kanssa ovat olleet minulle äitinä hyvin voimaannuttavia ja voin oikeastaan sanoa jollain tapaa löytäneeni itseni näiden kahden vuoden aikana uudelleen. Äitinä oleminen on ollut ihanaa ja siihen on antanut voimaa perehtyminen kiintymysvanhemmuuteen ja ajatuksiin luonnollisesta lapsuudesta. Olen nauttinut pitkästä imetysajasta, lapseni kantamisesta kantoliinassa ja perhepedissä nukkumisesta. Silmäni ovat avautuneet monenkin asian suhteen ja luonnolliseen synnytykseen perehtyminen on oikeastaan ollut melko luonteva osa tätä jatkumoa.

Ensimmäiseen synnytykseen en ole kuitenkaan palannut mielessäni ennen kuin vasta tullessani uudestaan raskaaksi. Meni melkein kaksi vuotta ennen kuin pystyin ottamaan synnytyskertomuksen käteeni ja lukemaan sen läpi. Ymmärrän nyt, että tuskallisten muistojen läpikäyminen on välttämätöntä, jotta voin valmistautua seuraavaan synnytykseeni. Nyt kun olen pystynyt käymään läpi synnytyskokemustani ja tiedän, missä kohdin siinä mentiin pieleen, pystyn päästämään negatiivisista tunteista irti ja ottamaan vastaan eheyttävän synnytyskokemuksen.

Raha

Olen huomannut, että kotisynnytyksesta puhuttaessa yksi vaikeasti ohitettava teema on raha. Totta kai se kiinnostaa. Mitä se maksaa? Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, Suomessa emme saa kotisynnytykseen yhteiskunnan tukea miltään osin. Maksamme siis kaikki synnytyksen kulut ja kotiloiden palkan omista rahoistamme. Tässäkään mielessä kotisynnytys ei ole Suomessa kovin tasa-arvoinen vaihtoehto, sillä kaikilla ei yksinkertaisesti ole siihen varaa.

Kotisynnytys ei ole ilmaista.

Meidän kotisynnytyksemme rahoitettiin sopivaan väliin osuneilla veronpalautuksilla, mutta kyllä siitä paljon keskusteltiin, onko tämä oikea kohde sijoittaa rahat. Summa on sellainen, että toki se tuntuu meille suurelta, mutta kotilomme tuskin pääsevät rikastumaan kotisynnytyksillä. Itse ajattelin alusta saakka, ettei päätös kotisynnytyksestä saa jäädä rahasta kiinni, mutta miehelleni rahanmeno oli kovempi pala purtavaksi. Hän olisi keksinyt rahalle paljon muutakin käyttöä.

Itse ajattelen, että saamme kotisynnytykseen sijoitetulla rahasummalla niin ainutkertaista palvelua, että sen arvoa on vaikea mitata rahassa. Minulle on korvaamattoman tärkeää pelkästään se, että saan tutustua ja luoda luottamuksellisen suhteen synnytyksessä avustaviin kätilöihin jo hyvissä ajoin ennen synnytystä. Synnytyksessä ei ole vastassa vieras ihminen, jonka työvuoro saattaa päättyä kesken synnytykseni, vaan koko synnytyksen hoitaa tuttu ihminen raskausajasta lapsivuodeaikaan.

Minulle kotisynnytys on sellaista luksusta, johon mielelläni sijoitan rahallisesti, vaikka toki toivoisin, että tällainen vaihtoehto olisi tarjolla aivan kaikille synnyttäjille julkisen terveydenhuollon puitteissa. Kotisynnytyksen ei tulisi olla vain hyvätuloisten etuoikeus. Mielestäni Suomessa saattaisi toimia esimerkiksi Ruotsin systeemi, jossa synnyttäjälle maksetaan korvaus kotisynnytyksestä tietyin ehdoin:

”Ruotsissa suunniteltujen kotisynnytysten osuus kaikista synnytyksistä on noin 1–2 promillea. Tukholman läänin alueella on määritetty edellytykset, joiden perusteella kotisynnytyksestä voidaan maksaa korvaus. Näitä ovat mm. seuraavat: nainen on uudelleensynnyttäjä, edelliset synnytykset ovat olleet normaaleja alatiesynnytyksiä, raskaus on ollut normaali, nainen on keskustellut kotisynnytykseen liittyvistä riskeistä lähimmän synnytyssairaalan obstetrikon kanssa, raskaus on yksisikiöinen ja sikiö on päätarjonnassa, raskaus on synnytyshetkellä täysiaikainen, hoitava kätilö on puhelinyhteydessä synnytyssairaalaan synnytyksen alkaessa ja tekee synnytyksestä sinne kirjallisen raportin, mahdollinen siirto synnytyssairaalaan tehdään 40 minuutin kuluessa, lastenlääkäriä informoidaan vastasyntyneestä, ja tälle tehdään lääkärintarkastus 25–72 tunnin kuluessa synnytyksestä.

Tukholman läänin alueella oli vuonna 2002 yhteensä 22 749 synnytystä ja 41 äitiä haki kotisynnytystään korvattavaksi. Korvausta maksettiin heistä 34:lle. Tavallisimmat syyt korvauksen epäämiseen olivat liian pitkä matka lähimpään synnytyssairaalaan ja ensisynnyttäjyys. Korvauksen saaneista naisista neljä siirrettiin synnytyksen aikana sairaalaan: kahdessa tapauksessa syynä olivat heikot supistukset, yhdessä verenvuoto ja yhdessä vastasyntyneen alhaiset Apgarin pisteet. Yksi äiti synnytti ongelmitta lapsen perätilassa, jota ei ennen synnytystä ollut havaittu. (Läkartidningen 2003;100: 4272)” (Lähde: Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2004;120(7):840)

Tiedonhaku

Kotisynnytys ei ole Suomessa tasa-arvoinen vaihtoehto muiden synnytystapojen joukossa, koska siihen liittyvää virallista tietoa ei ole juurikaan saatavilla. Neuvolasta on melkeinpä turha olettaa saavansa mitään tietoa kotisynnytyksestä eikä sitä löydy mistään muistakaan virallisista tietolähteistä. Vertailun vuoksi esimerkiksi Ruotsissa Tukholman maakäräjien sivustolta löytyvät asialliset ohjeet, miten kotisynnytyksen voi järjestää niin halutessaan ja mistä kotisynnytystä harkitseva löytää aiheesta lisätietoa. Suomessa on ilmeisesti ajateltu, että jos siitä ei puhuta ollenkaan, niin mahdollisimman harva synnyttäjä saa päähänsä lähteä ottamaan siitä selvää. Ilmeisen onnistunut strategia, sillä Suomessa suunniteltuja kotisynnytyksiä tapahtuu vain vähän.

Vuonna 2010 vastasyntyneistä (61 371) lapsista 52 prosenttia syntyi yliopistosairaaloissa, 37 prosenttia keskussairaaloissa ja 11 prosenttia muissa sairaaloissa. Sairaaloiden ulkopuolella syntyi 12 suunniteltua ja 81 suunnittelematonta kotisynnytystä. 57 lasta syntyi matkalla sairaalaan. (Lähde: Vastasyntyneet 2010 − Nyfödda 2010 − Newborns 2010. Tilastoraportti 42/2011, 19.12.2011)

Puhuttaessa kotisynnytyksestä suunnitellulla ja suunnittelemattomalla kotisynnytyksellä on valtava merkitysero. Suunniteltu kotisynnytys on tietoinen valinta ja se valmistellaan huolella etukäteen. Se, että synnytän kotona ei tarkoita, että ponnistaisin vauvan tuosta noin sohvalta maailmaan ilman mitään ennakkovalmisteluja. Olen kuukausien ajan hakenut aktiivisesti aiheeseen liittyvää tietoa monista eri näkökulmista ja tehnyt kovasti työtä synnytykseen valmistautumisen suhteen. Siinä missä kotimaisen tiedon löytäminen on joskus ollut vaikeaa, on kotisynnytykseen liittyen onneksi tarjolla paljon kansainvälistä informaatiota – kirjallisuutta, blogeja, videoita, elokuvia ja myös virallista tutkimustietoa.

Rohkaisevaa on ollut huomata, että se mikä Suomessa menetetään virallisen tiedon määrässä, korvaantuu vertaistuen määrässä. Olen itse saanut uskomattoman paljon tukea ja kannustustusta sekä ihan käytännön vinkkejä muilta kotisynnyttäjiltä, jotka ovat itse aktiivisesti tarjonneet omaa apuaan. Hyviä paikkoja aloittaa tiedon ja vertaistuen etsiminen ovat esimerkiksi Aktiivinen synnytys ry, Kotisynnytysfoorumi sekä Facebookista löytyvä Kotisynnytys-ryhmä. Aiheeseen liittyviä blogeja ja synnytyskertomuksia löytyy myös jonkun verran googlella ja uskon, että näiden kirjoittajat kertovat mielellään lisää kokemuksistaan esimerkiksi sähköpostilla. Google löytää myös paljon kotisynnytystä vastustavaa argumentointia, jonka lukemisen olen itse kokenut hyödylliseksi (vaikkakin joskus tuskalliseksi).

Korvaamaton tietolähde kotisynnytyksen suunnitellussa on ammattitaitoinen kätilö – tai siis kotilo (tätä termiä käytetään kotisynnytyksiin erikoistuneista kätilöistä). Kotisynnytystä harkitsevan ensimmäinen tehtävä onkin ammattitaitoisen kotilon löytäminen. Kotiloita ei ole Suomessa kovin montaa ja niistä harvoistakaan ei ole saatavilla mitään virallista listaa. Synnyttäjän maantieteellisellä sijainnillakin on suuri merkitys. Kotilon hommaaminen saattaa edellyttää pientä sukellusta kotisynnytysten underground-maailmaan.

Tietoa on kyllä saatavilla, mutta sitä pitää osata etsiä oikeasta paikasta.

Kotilot

Oman kotisynnytykseni käytännön toteuttaminen lähti käyntiin siten, että otin yhteyttä Kotisynnytyssymposiumissa tapaamaani kotiloon. Kerroin aluksi hänelle hieman itsestäni ja taustoistani sähköpostilla, minkä jälkeen sovimme tapaamisen keskustellaksemme lisää. Ensimmäisessä tapaamisessa kävimme yhdessä läpi ensimmäisen synnytykseni ja tämän nykyisen raskauden kulun. Lisäksi keskustelimme ajatuksistamme luonnolliseen synnytykseen liittyen ja kerroin siitä, mitä kaikkein eniten odotan ja toivon tulevalta synnytykseltä. Tapaaminen oli lämminhenkinen ja tiesin heti, että haluan tämän ihmisen mukaan synnytykseeni.

Kotilon ja kotisynnytystä harkitsevan perheen suhde on ainutlaatuinen ja sen onnistuminen edellyttää molemminpuolista sitoutumista ja kunnioitusta. Useimmat Suomessa toimivista kotiloista ottavat asiakkaikseen vain terveitä uudelleensynnyttäjiä. Raskauden tulee olla edennyt normaalisti eikä kyse saa olla riskiraskaudesta. Meidän kotilomme kriteereinä on, että synnytys voidaan hoitaa kotona, mikäli synnytys käynnistyy raskausviikkojen 38+0 ja 41+6 välillä, raskaus on ollut säännöllinen, äidillä on kotona synnytyskumppani ja kätilö on tavannut perheen etukäteen vähintään kahdesti.

Tavattuamme kotiloitamme (synnytykseemme osallistuu myös kotilomme työpari) ja keskusteltuamme omista toiveistamme, allekirjoitimme sopimuksen, johon on kirjattu kotisynnytykseen liittyvät tarkemmat yksityiskohdat. Sitoudumme puolisoni kanssa esimerkiksi avoimeen vuorovaikutukseen ja tiedonsiirtoon kotiloiden kanssa sekä siihen, että olemme ottaneet riittävästi selvää kotona synnyttämisestä. On tärkeää, että hyväksymme riskitekijän, joka mahdollisessa ongelmatilanteessa liittyy sairaalan ulkopuolella tapahtuvaan synnytykseen. Mikäli kotilo näkee tarpeelliseksi siirtyä sairaalaan, meidän on sitouduttava tähän päätökseen. Minua helpottaa kuitenkin tieto, että kotilot lähtevät kanssani sairaalaan mukaan, jos sinne tulee tarve siirtyä. Minulla on rauhallinen mieli, sillä tiedän, että synnytyksessämme on mukana asiantuntevia terveydenhuollon ammattilaisia, jotka ovat varustautuneet tarvittavilla erilaisissa hoitotoimenpiteissä tarvittavilla välineillä ja lääkkeillä (pois lukien lääkkeellinen kivunlievitys).

Tämän lisäksi kotilomme ovat empaattisia, positiivisia ja rohkeita naisia, joita kunnioitan suuresti.

Meillä on vielä edessä ainakin yksi tapaaminen kotiloiden kanssa ennen helmikuun 2012 alkupuolella häämöttävää laskettua aikaa. Kotilopakettimme päivystysaika alkaa tammikuussa raskausviikolla 38, jolloin kotilomme tuovat matkalaukullisen verran synnytyksen hoitamiseen liittyvää tarpeistoa meille odottamaan synnytyksen käynnistymistä. Sitten vain odotellaan ja toivotaan, että kaikki sujuu yhtä hyvin kuin tähänkin mennessä. Synnytyksen käynnistyessä otamme yhteyttä kotiloon, joka saapuu kotilotyöparinsa kanssa paikalle heti kun meistä tuntuu siltä. Synnytyksen jälkeen kotilot huolehtivat minun ja vauvan perushoidosta ja lähtevät kotiin vasta aikaisintaan 2 tunnin päästä syntymästä. Lisäksi he tulevat kotikäynnille 1-2 päivän päästä synnytyksestä ja pitävät lopputapaamisen noin 1-2 kuukautta synnytyksen jälkeen.

Päätös

Kotisynnytys on valinta.

Se on sitä paljon suuremmassa määrin kuin esimerkiksi valinta siitä, haluanko synnyttää Kätilöopistolla vai Naistenklinikalla. Suomessa monikin synnyttämiseen valmistautuva perhe olisi kiinnostunut kotisynnytyksestä, mutta jättää asian pelkälle ajatuksen tasolle, sillä meillä ei oikeastaan ole kotisynnytyksen suunnitteluun mitään valmista kaavaa. Siinä missä sairaalasynnytykseen valmistautuminen edellyttää synnyttäjältä vähimmillään vain sen, että ilmestyy paikalle, vaatii kotisynnytyksen suunnittelu enemmän työtä ja omaa aktiivisuutta synnytyksen valmistelussa. Käytännön valmisteluiden lisäksi kotisynnytyksen suunnittelun tekee usein raskaammaksi se, että synnyttäjä saattaa kohdata vastustusta omassa lähipiirissään ja esimerkiksi neuvolassa.

Itselleni vaikein ja pitkäkestoisin vaihe kotisynnytykseen valmistautumisessa oli päätöksen tekeminen. Sydämessäni tiesin jo ennen raskauden puoliväliä, että haluan synnyttää kotona. Varmaksi tiesin, että haluan tällä kertaa kauniin ja voimaannuttavan synnytyksen. Vielä raskauden alkuvaiheessa näin samoja synnytysunia kuin ensimmäisen raskauteni aikana. Näissä unissa olin aina sairaalassa, sängyllä makaamassa, ja minun oli tarkoitus synnyttää. Lapsi ei vaan syntynyt koskaan näissä unissa. Luettuani erilaisia positiivisia synnytyskertomuksia, näiden joukossa joitakin kotisynnytystarinoita, uneni muuttuivat. Uusissa synnytysunissa olin omassa olohuoneessamme nojaamassa synnytysaltaan reunaan kirkkaan auringon tuodessa sälekaihtimien välistä kauniin valon huoneeseen.

Koko asenteeni synnytystä kohtaan muuttui.

Vaikken ollut tässä vaiheessa vielä edes aloittanut luonnolliseen synnytykseen liittyvän kirjallisuuden lukemista, tiesin jo, että näin sen kuuluu mennä. Tärkeä taitekohta itselleni oli melkeinpä tasan raskauteni puolivälissä 1.10.2011 Helsingissä järjestetty Kotisynnytyssymposium, joka merkitsi itselleni enemmän kuin olisin ikinä voinut arvata. Tuon päivän aikana olin keskellä naisia, jotka tiesivät, miltä minusta tuntuu. Todennäköisesti vain symposiumissa läsnäolleet pystyvät ymmärtämään sen positiivisen energian, joka ympäröi minut päivän aikana eikä ole kadonnut sen jälkeen. Kotisynnytyssymposiumin jälkeenkin puhuin vielä pitkään kotisynnytyksestä mahdollisuutena, jota kartoitan, mutta jälkikäteen ajatellen olin jo päätökseni tehnyt.

Vaikka itse tiesin kotisynnytyksen olevan itselleni oikea vaihtoehto, tiesin myös, etten koskaan kykenisi siihen ilman puolisoni tukea. Kotisynnytyksessä itselleni tärkein merkitsevä tekijä on tukiverkkoni tarjoama rakkaus ja läheisyys. Tukiverkkoni tärkein  kannattelija taas on puolisoni eikä hän pystyisi tähän tehtävään, jos olisi vastentahtoisesti mukana kotisynnytyksessä. Minulle oli siis alusta asti ilmiselvää, etten voisi ryhtyä suunnittelemaan kotisynnytystä ilman puolisoni suostumusta. Ehkä pisin ajallinen jakso ennen kotisynnytyksestä sopimista menikin siinä, että hän sai sulatella asiaa rauhassa. Uskoisin, että vasta toisen kotiloidemme tapaamisen jälkeen, puolisoni viimeiset epäilykset alkoivat hälvetä. Tällä hetkellä pystyn luottamaan siihen, että puolisoni on täysillä mukana tukemassa minua synnytyksessämme. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka paljon  rakastan ja kunnioitan häntä tästä hyvästä.

Pelko

Ihmiset pelkäävät kovasti synnyttämistä. Pelko tuntuu liittyvän toisaalta synnytyskipuun ja toisaalta siihen, että jotain pahaa tapahtuu. Pahin pelko on, että vauva tai äiti kuolee. Synnyttäminen yleensäkin koetaan vaaralliseksi ja sen yllä leijuu uhkakuvia, joita pyritään hallitsemaan eri tavoin. Pienet synnytysyksiköt ajetaan alas, jotta synnytykset voidaan keskittää suuriin sairaaloihin. Synnytyksiä seurataan ja monitoroidaan tiiviisti ja synnytyksen kulkuun puututaan erilaisin toimenpitein nopeasti, jos synnytys ei etene toivotun kaavan mukaisesti. Synnytyksen aikana hyödynnetään entistä enemmän puudutteita. Toimenpiteillä pyritään hallitsemaan pelkoa, mutta valitettavan usein pelkoa ei onnistuta poistamaan, vaan toimenpiteet itse asiassa ruokkivat pelkoa ja se kasvaa entistä suuremmaksi.

Synnyttäminen ja pelko eivät ole hyvä parivaljakko. Kun pelkään, tunnen oloni jännittyneeksi ja levottomaksi. Lihakseni jännittyvät ja keskittyminen on vaikeaa. Pelko voi olla lievääkin, mutta pahimmillaan se lamauttaa ja saa aikaan paniikin tunteen. Pelkääminen hidastaa synnytyksen etenemistä ja saattaa jopa pysäyttää sen, jolloin synnytyksen kulkuun joudutaan yleensä puuttumaan tavalla tai toisella. Joka tapauksessa pelko kuluttaa energiaa, jota synnyttämisen aikana harvemmin on liikaa tuhlattavaksi.

Uskoisin, että suuri osa pelosta johtuu siitä, etteivät ihmiset luota naisen kehoon ja sen kykyyn suoriutua synnytyksestä. Negatiivinen kierre syntyy, kun synnyttäjä pelkää kipua ja pyristelee supistuksia vastaan jännittämällä lihaksensa. Tällöin kipu tuntuu entistä pahempana, mikä taas saa synnyttäjän pelkäämään seuraavaa supistusta aiempaa enemmän ja jännittämään lihaksensa vieläkin kireämmiksi.

Synnyttämisestä on tullut monimutkaista ja vaikeaa. Nainen joutuu synnyttämään. Synnytys on kammottava peikko, joka häämöttää raskauden lopussa. Se on välttämätön pakko, joka naisen on pakko kärsiä saadakseen vauvan syliinsä. Tuntuu siltä, että synnytystä kuuluukin pelätä. Synnytyspelkoa pidetään yllä paitsi median välityksellä, myös synnyttäneiden naisten välisillä keskusteluilla. Keskimääräinen ensisynnyttäjä on taatusti kuullut enemmän kauhutarinoita synnytyksistä kuin voimaannuttavia synnytyskertomuksia.

Minä en pelkää tulevaa synnytystä.

Tämän oivaltaminen oli hyvin vapauttava kokemus suurin piirtein tämän raskauden puolivälissä ja se antoi voimaa suhtautua kotisynnytykseen aitona vaihtoehtona eikä vain utopistisena haaveena. Ensimmäisen synnytykseni perusteella saattaisin hyvinkin pelätä synnyttämistä ja minulla menikin melkein kaksi vuotta ennen kuin kykenin tutustumaan ensimmäisen synnytykseni papereihin. Torjuin pitkään kaikki synnytykseen liittyvät negatiiviset tunteet, todennäköisesti koska rakastan niin kovasti lastani, etten ole halunnut minkään varjostavan tämän pienen ihmisen tuomaa onnea. Tämän vuoden aikana olen kuitenkin tehnyt esikoisemme synnytykseen liittyen paljon tietoista ja tiedostamatonta prosessointia ja nyt voin rehellisesti sanoa, että kokemus oli hyvin pelottava.

Synnytyskokemukseni prosessointi on saanut minut ymmärtämään, että minulla on oikeus näihin negatiivisiin tunteisiin. Minun ja lapseni suhde ei mene enää pilalle, vaikka myönnän, ettei synnytyksessä kaikki mennyt niin kuin olisi pitänyt. Ehkä raskainta on ollut myöntää, että syytän synnytyksen kipeistä muistoista eniten itseäni. Miksi en valmistautunut paremmin? Miksi en ymmärtänyt silloin, missä kohdin mentiin pieleen? Itsesyytöksistä ei ole mitään hyötyä, sillä en pääse enää muuttamaan mennyttä. Sen sijaan seuraava synnytykseni voi olla puhdistava ja eheyttävä kokemus. Tiedän nyt, ettei huonojen ja pelottavien kokemusten ole välttämätöntä toistua seuraavassa synnytyksessäni. Mikä tärkeintä, minulla on oikeus kokea hyvä ja kaunis synnytys ja tarjota syntyvälle lapselleni paras mahdollinen alku hänen elämälleen.

Tärkein oivallukseni on, ettei tuntemani pelko suinkaan liity itse synnyttämiseen, vaan siihen kaikkeen, mitä synnytykseen voi liittyä, jos en itse ole valmistautunut enkä hallitse omaa synnytystäni. Itselleni pelkoa aiheuttaa eniten tiedon puute ja vieraiden ihmisten armoille jääminen. Nämä ovat juuri niitä asioita, joihin olen tulevassa (koti)synnytyksessäni halunnut vaikuttaa.

Itselleni tärkein työkalu, jolla hallitsen pelkoani, on siis tieto. Tiedän nyt paljon enemmän luonnollisen synnytyksen kulusta ja siitä, miten sitä voi edesauttaa. Tiedän, että parasta on antautua synnytyksen vietäväksi ja päästää irti niin pelosta kuin muistakin negatiivisista tunteista. Tiedän, että synnytys etenee omalla painollaan silloin, kun tunnen oloni hyväksi ja tunnen olevani turvassa. Tiedän, että synnytyskipua on helpompi hallita rentona kuin kauhusta kankeana. Synnytyksen aikana haluan rentoutua ja keskittyä hengitykseen sekä itseäni helpottaviin mielikuviin. Tiedän myös, että tarvitsen synnytyksessä apua ja nyt minulla on vahva tukiverkko sitä minulle tarjoamassa.

Toinen tärkeä työkaluni on positiivisuus. En suostu negatiivisten ajatusten ympäröimäksi enkä suostu ajattelemaan, että synnyttäminen on vaarallista ja kamalaa. Pidän mielummin asenteeni ja mieleni positiivisena ja haluan synnytykseeni mukaan vain sellaisia ihmisiä, jotka jakavat positiiviset ajatukseni. Suhtaudun synnytykseen toki jännittävänä, mutta ennen kaikkea voimaannuttavana tapahtumana, jota odotan innolla. Synnytyksessä ei ole mitään pelättävää, jos olen valmis ottamaan sen vastaan sellaisena kuin se tulee. Haluan uskoa, että synnytykseni on parhaimmillaan nautittava, lämminhenkinen ja kaunis tapahtuma, jossa saatamme uuden perheenjäsenemme maailmaan.

Pelko ei kuulu tähän tapahtumaan.

Turvallisuus

Uskon, ettei mikään ole onnistuneen synnytyksen kannalta tärkeämpää kuin se, että synnyttäjä tuntee olonsa turvalliseksi. Turvallisuus merkitsee synnyttäjille kuitenkin eri asioita. Yhdelle turvallisuus merkitsee fyysistä ympäristöä, toiselle se muodostuu ihmisistä. Joku pystyy kantamaan omaa henkistä turvallisuuden tunnetta sisällään ja valjastaa sen käyttöönsä ajasta ja paikasta riippumatta. Kotisynnytyksestä puhuttaessa keskustelu palautuu usein turvallisuuteen. Onko se turvallista? Eikö sairaala olisi kuitenkin se turvallisin paikka synnyttää?

Naisen on hyvä synnyttää siellä, missä hän kokee olevansa turvassa.

Minulle turvallisuus muodostuu ennen kaikkea luottamuksesta omaan itseeni ja omaan kehooni. Turvallisuuden tunteeni ei synny sairaalassa käytettävissä olevista mittareista, käyristä ja laitteista tai lääkärin läsnäolosta ja mahdollisuudesta nopeaan hätäsektiooon. En tarvitse sairaalaympäristöä tunteakseni oloani turvalliseksi. En usko synnyttämisen olevan hengenvaarallista, vaan luonnollinen tapahtuma, jota varten kehoni on suunniteltu toimimaan. Uskon vahvasti siihen, että kehoni osaa toimia viisaasti ja oikein, jos ja kun olosuhteet ovat sellaiset, joissa tunnen oloni hyväksi ja turvalliseksi. Minulle oma kotini tarjoaa tähän parhaan ympäristön.

Toiseksi minulle tuovat turvallisuutta ihmiset, jotka antavat minulle tukea ja auttavat minua luomaan uskoa omaan itseeni. Haluan kaikkien synnytyksessäni läsnäolevien henkilöiden hyväksyvän minut juuri sellaisena kuin olen ja tietävän, millaista apua tarvitsen. Turvallisuutta luo tieto siitä, ettei omaan tilaani tunkeudu itselleni vieraita ihmisiä. Minuun ei kosketa käsillään kukaan vieras ihminen. Kukaan ei tee päätöksiä selkäni takana tuntematta minua ja ajatuksiani. Yksin minun ei tarvitse jaksaa eikä osata. Voin heittäytyä synnyttämiseen, kun tiedän turvaverkkoni kannattelevan minua.

Turvallisuuden tunne merkitsee minulle myös vahvaa uskoa synnytyksessä läsnäolevien kätilöiden (kotiloiden) asiantuntemukseen. Nämä uskomattomat ihmiset, jotka minulla on etuoikeus kutsua omaan kotiini, tietävät ja tuntevat naisen kehon ja synnytystapahtuman kuin omat taskunsa. Luotan heihin ja minulla on turvallinen olo tietäessäni, että he ajattelevat minun ja lapseni parasta. Jos meidän voinnissamme ilmenisi jotain huolestuttavaa, en epäile yhtään, etteivätkö he sitä huomaisi ja toimisi parhaaksi katsomallaan tavalla taatakseen hyvinvointimme. Miten voisin olla tuntematta oloani turvalliseksi, kun synnytyshuoneessa on koko ajan läsnä tällainen määrä kätilön osaamista ja empatiaa? Ja he keskittyvät vain ja ainoastaan minuun ja vauvaani. Sitä ei korvata näytölle piirtyvällä käyrällä.

Minulle turvallisuus on siis ennen kaikkea henkinen olotila. Tunnen oloni turvalliseksi tutussa ympäristössä, kun minulla on riittävän lyhyen säteen sisällä kaikki tarvitsemani – rakkaat ihmiset ja tavarat. Turvallinen pesä, josta minun ei tarvitse poistua kesken synnytyksen. Turvallisuus muodostuu minulle oman kotini tarjoamasta lämmöstä, rakkaan ihmisen kosketuksesta ja läsnäolosta. Synnyttäessäni kotona minun ei tarvitse pelätä, sillä pystyn yhdistämään oman kotini turvallisen ilmapiirin ja kätilöiden läsnäolon.